Köyhässä Suomessa ei ollut paljon mitä muistella

Seepiansävyisessä vanhassa valokuvassa makaa vauva avoimessa pikkuruisessa arkussa valkoisten kukkien keskellä. Ruth-tätini ojentaa kuvan minulle ja sanoo:

”Vanhempieni ensimmäinen lapsi, vauvana kuollut Osmo. Jos hän olisi elänyt, minua tuskin olisi. Suomalaisperheissä oli usein vain yksi lapsi. Enempään ei ollut varaa.”

Noin kolme viikkoa sitten lähdin Yhdysvaltoihin etsimään kaukaisia sukulaisia. Palasin matkaltani eilisiltana. Päässäni suhisee. Se on täynnä juuri kuultuja tarinoita ja uusia kysymyksiä – langanpätkiä, joista olisi nyt tartuttava kiinni. Kuten se, mitä tapahtui Suomeen jääneelle tätini isoäidille? Miksi hänen lapsensa eivät koskaan maininneet hänestä mitään? Miksi siirtolaiseksi lähtenyt tytär ei ikinä kertonut omalle tyttärelleen edes äitinsä nimeä? Vein Amerikkaan tuliaisina tiedonmurun: isoäidin nimi oli Matilda.

Matildalla oli kuusi lasta. Kaksi kuoli nuorina. Jäljelle jääneistä isoisoisäni Kalle jäi Suomeen, Martti ja Fanny lähtivät Amerikkaan 1911. Lyydia meni perässä 1916. Löysin matkallani Lyydialle kirjoitetun, nyt jo hapertuneen passin, jossa kerrotaan hänen olleen itsellisen tytär, Venäjän alamainen ja Suomen kansalainen. Passi on myönnetty yhtä matkaa varten. Matkustaessaan 17-vuotiaana New Yorkiin Lyydia ei taatusti puhunut sanaakaan englantia, enkä usko, että hänellä olisi ollut paljonkaan rahaa taskussaan.

Lyydia saapui Liverpoolin kautta Ellis Islandille, Vapauden patsaan juurelle, jonne siirtolaiset koottiin muun muassa terveystarkastuksiin ennen kuin he pääsivät maihin. Lyydia ei kärsinyt ainakaan silmätulehduksesta, joka oli yksi pelätyimmistä maahanpyrkijöiden sairauksista, sillä hänen matkansa jatkui. Oletettavasti Fanny oli odottamassa pikkusiskoaan ja auttoi häntä ensimmäisen työpaikan saamisessa. Martti oli kadonnut omille teilleen, eivätkä sisarukset kaivanneet vaikeuksiin taipuvaista, rahaa vippailevaa veljeä.

Fanny ja Lyydia työskentelivät palvelijoina. Lapseton ja vasta vanhoilla päivillään avioitunut Fanny teki lopulta pitkän uran kustantaja-mainosmiljönäärin Bruce Bartonin perheen kokkina East 55th Streetillä Manhattanilla. Myös Lyydia muistetaan loistavana kokkina. Toistaiseksi minulle on arvoitus, miten ja missä Mouhijärveltä, vaatimattomista oloista lähteneet sisarukset oppivat tekemään New Yorkin seurapiireille kelpaavaa ruokaa. Amerikan-sukulaiset muistelivat nyt, että kummaltakaan noin 80-vuotiaaksi eläneeltä sisarukselta ei jäänyt jälkeensä yhtään ainutta kirjoitettua reseptiä. He keittivät näppituntumalla. Jauhoja tai sokeria ei punnittu grammalleen, vaan niitä annosteltiin teevadin reunalla juuri sen verran kuin tarvittiin.

Lyydia tapasi New Yorkissa Tampereelta tulleen Laurin ja avioitui hänen kanssaan 1919. Esikoisvauvan kuollessa nuoripari oli jo sen verran jaloillaan uudessa yhteiskunnassa, että pikkuinen vainaja kuvattiin amerikkalaisen tavan mukaan suureellisesti ja kauniisti kukkia ja tunnetta säästämättä. Isotätini Ruth, Lyydian ja Laurin toinen lapsi, kertoo äitinsä muistelleen suruaan vauvan kuolemasta: ”Se ei ollut itkua vaan tuskan huutoa.”

Ruth on nyt 91-vuotias superlady Washington D.C:n Crystal Cityssä. Kirjoitin hänestä aiemmassa postauksessani otsikolla ”Punaiset tennarit ja onnekkaat sattumat ovat pitkän iän salaisuus”. http://wp.me/p5V8pk-n

Lyydian ja Laurin tie vei kanafarmareiksi Connecticutiin. Ruth kävi high schoolin ja valmistui sairaanhoitajaksi.

”Olisin halunnut opiskella englanninkielen opettajaksi, mutta se olisi ollut liian kallista. Sairaanhoitajakoulutukseen vanhemmillani oli varaa.”

Ruth avioitui luokkatoverinsa Georgen kanssa. Samaan aikaan kun minä etsin tietoja amerikansuomalaisista sukulaisistani, nuorempi polvi Amerikassa lähettää DNA-näytteitään tutkimuskeskuksiin saadaksen selville, olisiko isänpuoleinen esivanhempi ollut mukana 1620 Englannista Amerikkaan rantautuneessa Mayflowerissa. Jenkki-sukua pystytään jäljittämään pitkälle menneille vuosisadoille. Georgesta tuli Amerikan ilmavoimien eversti. Hän työskenteli muun muassa Pentagonissa, kunnes jäi eläkkeelle ja teki vielä toisen uran lentokoneita valmistavan Beechcraftin johtotehtävissä.

Menin Amerikkaan kuullakseni, miksi kaukaiset sukulaiseni viime vuosisadan alussa lähtivät siirtolaisiksi ja miten he selvisivät uusissa oloissa rahattomina ja kielitaidottomina. Taisin löytää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia. Yllättävintä oli puhumattomuus. Mistä se johtui?

Fanny, Lyydia ja Lauri eivät koskaan kertoneet Ruthille ja hänen kolmelle Amerikassa syntyneelle lapselleen menneisyydestään Suomessa. Ruth ei tiedä tänä päivänä isänsä isän nimeä, eikä hänen äitinsä ikinä kertonut hänelle mitään omasta, Suomeen jääneestä äidistään. Ruthin kolme fiksua ja hyvin koulutettua lasta eivät osaa kertoa juuri mitään siitä, mitä heidän isovanhempansa Lyydia ja Lauri kokivat asettautuessaan Amerikkaan. Millaisia vaikeuksia he kohtasivat, miten oppivat kielen ja mistä saivat töitä? Oliko heillä koskaan ikävä Suomeen, tai miksi taitava voimistelija Lauri osallistui pre-olympialaisiin, muttei päässyt itse kisoihin? Johtuiko se taidoista vai siitä, ettei hänellä vielä silloin ollut Yhdysvaltojen kansalaisuutta? Kukaan ei huomannut kysyä mitään ajoissa.

Puhumattomuus ei tainnut olla vain tämän yhden perheen ominaisuus, vaan se liittyi yleisesti siirtolaisuuteen. Uusissa oloissa selviytyminen vei nuorten tulijoiden voimat ja huomion. Vaatimattomissa kotioloissa Suomessa ei ehkä ollut paljon mistä tarinoida. Ehkä vaikeneminen oli suomalaista eleettömyyttä.

Lupasimme pitää Amerikan-sukulaisten kanssa yhteyttä. Alitajunta tekee nyt työtä. Jokainen pieni muiston murunen on tämän palapelin pala, ja niistä kokoamme vielä yhden ison kuvan.

Isoisoisoäitini Matilda on suomalainen arvoitus. Hän kuoli syksyllä 1918 Mouhijärvellä, Hänen hautaansa ei ole löytynyt. Vihtori-leski eli Suomessa vuoteen 1941 ja asui Kallen perheessä Nokialla. Hän kävi 20-luvulla jopa tapaamassa tyttäriään Long Islandilla, mutta mikään muistissa oleva tarina ei edes sivua vaiettua Matildaa.

Olisiko kansalaissodan vuonna kadonnut Matilda ihan oma tarinansa? Yritän ymmärtää sen vielä.

Kaikki vinkit 1900-luvun alussa Amerikkaan lähteneiden siirtolaisten ja kadonneiden sukulaisten jäljittämiseksi ovat tervetulleita!