Trikoo on riskillä ruma

Pyysin pojiltani, kolmelta jo aikuiselta mieheltä, että sitten kun olen vanha enkä ehkä enää ymmärrä itse, he pukisivat minut kauniisti.

Kun hoitajat eivät enää välitä pukea minulle rintaliivejä, toivon että päälleni ei vedettäisi kauhtunutta t-paitaa, jonka rinnassa on väljähtynyt kuva lasten suosimasta piirroshahmosta. Koska en vielä ymmärrykseni ollessa tallessa ole pukeutunut collagepaitaan, olisi kiva jos sitä ei puettaisi ylleni myöhemminkään.

Kun olen vanha, on tietysti tärkeintä, että saan maittavaa ja terveellistä ruokaa riittävästi, tunnen oloni kuivaksi, turvalliseksi sekä mahdollisimman tyytyväiseksi. Useimpien vanhusten tavoin nautin todennäköisesti ystävällisestä kosketuksesta, rakkaan ihmisen tai luotettavan hoitajan läsnäolosta, toisten seurasta ja mahdollisuuksieni mukaan mukavasta ajanvietteestä.

Vaikka ymmärrykseni ja silmäni hämärtyisivät enkä enää näkisi peilikuvaani, mielikuvaani arvokkaasta ja arvostetusta vanhuudesta kuuluvat säälliset vaatteet ja ulkonäkö, joka kertoo, että minua ei pidetä hengissä säädösten mukaisella minimihoidolla.

Poikieni vanha täti eli viimeiset vuotensa kalliissa, yksityisessä hoitokodissa, jossa hoidon hintaan eivät kuuluneet edes paperinenäliinat. Vanhuksille toimitettiin tietysti myös omat vaatteet. Nenäliinoja tädin yöpöydälle ostellessani yritin etsiä hänelle miellyttäviä ja hyvännäköisiä vaatteita.

Sain jatkuvasti hoitajilta noottia, että tuomissani vaatteissa on nappeja, joita heillä ei ole aikaa napittaa. Puuvillakangas ei kelvannut, koska vaatteita ei ollut aikaa pesun jäljiltä silittää. Mistään en taas löytänyt niin hyvälaatuista trikoota, että se olisi kestänyt peruspyykkäyksen, jonka läpi hoitokodin asukkaiden kaikki vaatteet menivät väristä ja materiaalista välittämättä.

Kannoin tädille uusia trikoita. Vanhuksia katsellessani mietin pukeutumiskulttuurin ohuutta: päiväsaliin kärrättyjen dementikkojen vaatteista näki, mihin päätyivät omaisten saamat karmeimmat mainos-t-paidat ja halpahallien alennuskorien jämät.