Voi, Soikku! Eli kiihkeän keskustelijan tunnustus

Oi, miten ihailen taitavia keskustelijoita! Itselläni riittää mielipiteitä ja ajatuksia moneenkin debattiin, mutta taidoissani on jatkuvasti hiomista. Siinä missä tarvittaisiin diplomatiaa, olen kiihkeä ja nopea töräyttelijä. Luulen että muut ovat kanssani samaa mieltä, rymistelen väitteineni eteenpäin ja saan vastapuolen takajaloilleen usein jo kättelyssä.

Hienovarainen luoviminen, vastapuolen pehmittäminen ja suostuttelu eivät ole koskaan onnistuneet minulta. Puhumattakaan jekusta, jolla ujuttaisin ajatukseni keskusteluun muille syötiksi, saisin heidät tarttumaan siihen ja esittämään sen kohta jo omanaan. Ehei!

Miten minun olisikaan taas käynyt, jos olisin ollut mukana, kun entinen esimieheni, viestintäyrittäjä Riitta Pollari ja mediatoimiston luova johtaja Jani Halme olivat YlePuheessa Marjaana Toimisen haastateltavina. Aiheena oli kerronnan murros, joka on Riitan keskustelussa tarjoama, hyvä ja jalostettu ilmaus paljon vatvotun median murroksen sijaan.

Keskustelussa oli inserttinä Soikun eli vloggaaja Sonja Hämäläisen haastattelu. 23-vuotiaan Hämäläisen viikkovlogilla on komeat, noin 130 000 (ilmais)tilaajaa, ja hän on Suomen kuudenneksi suosituin tubettaja. Soikun seuraajat ovat 13-17-vuotiaita tyttöjä, ja hän somettaa ja vloggaa heille oman elämänsä sattumia ja tapahtumia: ”Mun aiheet on minä itse ja mun oma elämä.”

Huolettomasti Soikku kertoo tekevänsä videoblogia työkseen. Ammatillisia suunnitelmia hänellä ei ole ja tulevaisuudesta hän ei tiedä muuta kuin sen, että haluaa aina julkaista itsestään juttuja. ”Se tuntuu kivalta. Se kiinnostaa”.

Toimittajaksi Soikku ei halua. Hän kävi Voionmaan opistossa 10 kuukauden radio- ja tv-kurssin ja huomasi, että toimittaminen ei ole hänen juttunsa. Faktatiedon etsiminen muusta kuin itsestä ei kiehtonut. Sitä varten hän on luonut ”oman median”.

No, mitä tähän sanovat Riitta ja Jani? Hyvien keskustelijoiden tapaan kumpikin on viilipyttymäisen rauhallinen. Riitta muistelee, miten aikoinaan kirjoitti päiväkirjaa ja toivoi, että jospa kohta joku merkittävä ihminen avautuisi juuri niistä asioista, jotka hänen mieltään painoivat. Nyt kerronta on demokratisoitunut ja on vertaismedian aika. Kuka tahansa on media.

Mitä minä sen sijaan olisin sanonut? Sydän pompottaen olisin ruvennut moralisoimaan. Olisin jankuttanut, että toki kaikilla on lupa käyttää uuden tekniikan luomia alustoja minäjournalismiin (olisin varmasti siinä tuoreeltaan käyttänyt sanaa napanöyhtäjournalismi ja katunut sitäkin myöhemmin), mutta että siinä ei ole mitään ihailtavaa, vaan mielipidejohtajien omiin isovarpaisiin tuijottelu supistaa näköalojamme ja tyhmentää meitä kaikkia.

Ihan vähän olisin kantanut huolta Soikustakin. Siinä missä aika moni hänen ikätoverinsa suorittaa jo toista akateemista tutkintoa ja hankkii kansantaloudellisestikin tarpeellista työkokemusta harjoittelemalla ulkomailla, hän panostaa itsestä kerrontaan omassa mediassa. Kun samaan aikaan kymmeniltä tuhansilta viime vuosina työttömiksi joutuneilta oman alansa ammattilaisilta vaaditaan loputtoman joustavaa suhtautumista uudelleen kouluttautumiseen, minusta olisi ollut edesvastuutonta tukea nuoren ihmisen vapaata ammatillista pudotusta.

Olisin myös varmasti jurnuttanut faktaan perustuvan journalismin nykyisestä epäseksikkyydestä ja  yrittänyt lietsoa Riittaa ja Jania – ideatykkejä – puhumaan siitä, miten ihmiset saataisiin taas ymmärtämään, että maailma tapahtuu muualla kuin oman navan seutuvilla ja sen tapahtumiin vaikutetaan ottamalla vastuuta muustakin kuin omasta kivasta.

Riitta ja Jani pysyivät kuitenkin tiukan suvaitsevaisina. Heille Soikku on valintansa tehnyt. Tyylikkäästi molemmat antoivat ymmärtää sivulauseissa, että uutiset ovat aina uutisia, ja on perinteisen median häpeä, jos se ei osaa koukuttavan kerronnan nyansseja niin kuin Soikku osaa viestiessään omalle kohderyhmälleen.

Näinhän se on.

En kuitenkaan usko vertaisjournalismin tulevaisuuteen. Niin kuin Jani keskustelussa ansiokkaasti totesi, mediaa koskevat ennustukset ovat usein olleet vääriä. Televisiosta ei tullutkaan interaktiivista, niin kuin vielä pari vuotta sitten kuviteltiin. Kaapelikanavat eivät johtaneetkaan paikallisjournalismin kukoistukseen, vaan tilalle tuli muun muassa tubettaminen. Uskon, että pitkän päälle vertaisjournalismi toimii kuin tosi-tv ja sen tekijöitä kohdellaan kuin julkkiksia ja tosi-tv-suosikkeja nyt: joku on aina toista suositumpi, ja nurkan takana odottavat yritykset, jotka ovat auliita tarjoamaan markkinointirahansa sille, jolla jo on etumatkaa. Vain harva tulee tekemään vertaisjournalistina pitkän uran.

Eli, haloo, Soikku! Mietipä mistä saat leipäsi kymmenen vuoden kuluttua. Suunnitelma B saattaa olla tarpeen.

Enkä muuten kirjoita loppulauseeksi, että voinhan olla väärässäkin ennustuksessani vertaisjournalismista.

Jos Soikku nykyeväillään on tähti viisikymppisenä, hän on yksi harvoista.