Minä ja Nato

Kun aloitin blogin kerroin omasta mielestäni paljon itsestäni ja urastani. Kuvasin, kuinka armeija muovaa sotilaan. Avauduin myös ilmastonmuutoksen huolestani.

Nyt kerron, miten vaikea minulle ammattisotilaana ja sotimisen tutkijana on kysymys Suomen liittymisestä Natoon. Aika harva sotilas on aiheesta uskaltanut avautua edes eläkkeellä.

Kuva: Yritin turhaan löytää arkistostani kuvaa minusta ja Natosta. Toistaiseksi tämä kuvaa asennettani kuitenkin paremmin: oma perusta pitää olla kunnossa liitoissakin. Turvallisuutta ei voi ulkoistaa.

Nuoren ammattilaisen näkökulma

Upseeriliiton jäsenkyselyjen mukaan kadetit kannattavat natoliittoutumista vähemmän kuin vanhemmat upseerit. Ylipäätään vain noin puolet ammattiupseereista kannattaa.

Pääsin itse kadettikouluun suoraan varusmiespalveluksesta, mutta jätin paikkani käyttämättä. Minulle Suomen armeija ei ollut uskottava sotakone. Kaksi vuotta siviiliä riitti siihen, että pyrin uudelleen, pääsin ja jäin uralle. Sotiminen kiinnosti. En ollut erityisen isänmaallinen. Tunnustus.

Mennessäni kadettikouluun vuonna 1985 kysymys Natoon liittymisestä olisi ollut absurdi YYA-sopimuksen Suomessa. Hyökkääjä oli kyllä alusta saakka selvä, Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä, sotilas kun valmistautuu potentiaaliin eikä politiikkaan. Tehtävä oli kestää sota loppuun vaikka sissinä ja pitää Suomi itsenäisenä. Tähän uskon kyllä edelleen. Nyt ymmärrän, että voimanlähde on maanpuolustustahto.

Natopuhe alkoi samoihin aikoihin 1990-luvulla kuin EU-puhe. Jälkimmäinenkin oli ennen muuta turvallisuusvalinta. Moni katuu, ettemme tuolloin liittyneet myös Natoon, kun ovi oli auki mutta karhu hetkeksi kesytetty. Minä en, koska uskon, että tiemme olisi ollut saman tyyppinen kuin Virolla.

Viron kokemukset

Soitin keväällä 2016 entiselle oppilaalleni Leo Kunnakselle. Leo tuli ensimmäiselle virolaiskurssille kadettikouluumme vuonna 1991 heti Viron itsenäistyttyä ollessani koulun pioneeriopettajana. Hänellä oli jo takana varusmiespalvelus Neuvostoliiton sisäministeriön joukoissa sekä Viron itsenäistyessä ”varma kuolema” ensimmäisellä barrikadilla Tallinnassa maahanlaskudivisioonaa vastassa. Kahden vuoden opintojen jälkeen Leo lähti johtamaan Viron Maasotakoulua, perusti kadettikoulua, soti Irakissa ja päätyi lopuksi operaatiopäälliköksi ja ylipäällikön sotilasneuvonantajaksi. Leon tahto puolustaa Viroa on edelleen rautaa, vaikka taistelutanner on nyt vaihtunut Riikikoguksi.

Pyysin Leoa kirjoittamaan kirjaan Tuleva Sota 2 kuvauksen Viron sodan kuvasta ja valinnoista vuosituhannen vaihteessa. Kuvasin Viron ratkaisun pitää asevelvollisuus mutta sitoutua vahvasti Naton ja ennen muuta Yhdysvaltojen kriisinhallintaan hyvänä kompromissina. Leo korjasi, että kyse on asemasodasta, mutta suostui, jos saa kirjoittaa aidosti eikä poliittisesti korrektisti.

Leon kertomus Naton alkuajoista Virossa löytyy täältä, alkaa sivulta 38. Tee oma arvio.

Britit saivat vastuun viedä Viro Natoon. Ensimmäiseksi käskettiin lakkauttaa suojeluskunta, koska juuri sellaiset järjestöt harrastelijoineen syyllistyivät ensimmäisenä sotarikoksiin. ”Lean but mean” tarkoitti noin tuhannen miehen ammattiarmeijaa, asevelvollisuudesta luovuttaisiin kuten Latviassa ja Liettuassa. Venäjä ei ollut enää uhka, tilalle tuli terrorismin vastainen sota. Natosuojan hinta on ollut toistakymmentä kaatunutta, yli sata haavoittunutta ja kolmatta tuhatta sotaveteraania. Virolaiset eivät ole talutelleet mummoja tai perustelleet kouluja, he ovat sotineet ulkomailla kuumissa paikoissa.

Leo oli yksi avainhenkilöistä, joka esti koko kansallisen armeijan ja ennen muuta suojeluskunnan lakkauttamisen. Nato ei tehnyt vuosiin edes suunnitelmaa Viron puolustamiseksi, vasta Georgia 080808 sai asiaan liikettä ja Krim 2014 pakotti Naton muuttamaan kantaansa. Virolaisia huoletti. Niin olisi huolettanut minuakin, vaikken usko, että olisimme brittiupseereita juurikaan kuunnelleet. Suojeluskunta täällä toki on jo aikoinaan kielletty ja nyt poliittinen mahdottomuus.

NATO HQ Bryssel ja JFCOM Norfolk

Siirryin pääesikuntaan vuoden 2003 alusta suunnittelemaan tuoreena tohtorina tietokoneen vallankumousta sotimiseen. Naton päämaja oli vaikuttava ilmestys. Vallankumousta sen sijaan teimme byrokratialla. Kerrottiin erään Varsovan liiton alue-esikunnassa palvelleen tšekkiupseerin sanoneen, että ”tätä me pelkäsimme kaikki ne vuodet, mutta olisinpa tiennyt …”. No, kylmä sota oli jo haalennut sielläkin.

Nato oli tekemässä valtavaa transformaatiota, muodonmuutosta. Kylmän sodan aikana oli johdettu 10 000 miehen kansallisia divisioonia, nyt kokoiltiin 1000 miehen pataljoonia jopa kymmenen maan joukkueista kriisinhallintatehtäviin ties minne. Standardoitiin, sertifioitiin. Muutostehtävä oli annettu ACT:lle, joka sijaitsi Yhdysvaltojen pääesikunnan naapurustossa. Se Nato ei kyennyt muuttumaan saati sotimaan sen paremmin Kosovon kuin Libyan sodissa ilman Yhdysvaltoja. Oikeastaan se Nato ei ollut enää sotakone. Onneksi Virolle ja ehkä myös meille Venäjän sotilaallinen alennustila oli tuolloin syvä.

Jos oli annettavaa, pääsi partneristatuksella myös ”only-Nato” työryhmiin. Onneksi oli, meitä arvostettiin ennen muuta kokonaisosaajina. Oli pakko olla sellainen, koska isoissa maissa samaa hommaa teki ainakin kymmenen upseeria mitä meillä teki yksin, osin jopa sivutehtävänä. Myös yhteistyö suoraan Yhdysvaltoihin avautui samasta syystä. Jäsenkortteja ei kyselty.

Georgia 080808

Nyt arvioituna Alexander Stubb oli oikeassa sanoessaan, että silloin maailma muuttui. Hänelle naureskeltiin. Putin aloitti tuolloin oman rajansa vetämisen lännen laajentumiselle.

Jo Afganistanin operaatiossa vuonna 2001 me ammattilaiset vähän hätkähdimme sitä, että Yhdysvaltojen Venäjältä ostamat, paksussa varastorasvassa olleet neuvostoaseet pantiin junaan ja luovutettiin Pohjoisen liiton sotaruhtinaiden joukoille. He valloittivat niillä pääkaupunki Kabulin ja löivät pommituksilla heikennetyn Talebanin. Yllätys siis oli, että panssarit lähtivät käyntiin ja toimivat edelleen hyvin, vaikka vastaavien varastojen katot kasvoivat Karjalassa pajua.

Georgian operaatio meni monin osin Venäjältä pieleen, mutta voitto tuli silti nopeasti. Tšetšeniassa pahasti yskinyt sotakone alkoi toimia ja puutteet korjattiin nopeasti.

Krim oli sitten sotilaallisesti upea suoritus ja sen jatko sitä, mitä nyt kutsumme hybridiksi, ”paholaisversio omasta kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnastamme”. Siihen loppui Naton ja EU:n itälaajentuminen. Siitä alkoi perinteisen sodan kuvan paluu Euroopassa myös muille kuin meille.

Nato puolustajana

Nyt Natolla on Baltian puolustussuunnitelma. Puola on varustautunut vahvasti. Jokaisessa Venäjän naapurimaassa on myös länsinaton joukkoja, jotka pitää tuhota maat vallatakseen. Onko ajatus, että kriisinhallinnassa vuodettu veri maksetaan tarvittaessa verellä takaisin, eikä asiaa jätetä siihen?

Kuulu latvialainen sotatutkija käytti oman maansa asevoimasta termiä itsemurhapataljoona. Jos Venäjä ylittää rajan se iskee heti takaisin ja Brysselissä säästytään pohdiskelulta, onko kyse Naton määritelmän mukaisesta hyökkäyksestä sen jäsenmaata vastaan. Ymmärrän ajatuskulun.

Norjasta kuulin kiintoisan jutun. Kriisinhallinnassa kouliintunut noin 30-miehinen joukkue oli sotaharjoituksessa Pohjois-Norjassa, kun yksi heistä haavoittui. Johtaja keskeytti tehtävän ja aloitti evakuoinnin. Oikea ratkaisu olisi ollut jättää haavoittunut taistelijaparinsa kanssa odottamaan lääkintää ja jatkaa. Sotia ei voiteta näin, mutta kriisinhallinnassa tappioita ei kestetä. Nyt ajatus on Norjassakin eri.

Sotilaalle Nato toki tarjoaa paljon, mitä itseltä puuttuu. Ilmatankkausta, tutkajohtokoneita, lähes reaaliaikaista satelliittikuvaa, ammuksia ja ohjuksia, teknistä ylivoimaa. Meille saatetaan myös antaa lisätehtäviä, onhan oma armeijamme edelleen iskussa. Enkä tarkoita kriisinhallintasotia, joiden aika näyttää olevan pian ohi: ne sodat hävittiin tai ainakaan niitä ei voitettu.

En tunne yhtään virolaista sotilasta tai tutkijaa, joka uskoisi Naton aloittavan ydinsodan heidän takiaan. He ovat asiaa miettineet paljon. Ydinase on hankala pelote, jos sitä ei uskalla käyttää. Uskon, että Venäjä uskaltaa katsoa myös Naton ydinkortit, jos se ajetaan nurkkaan. Venäjän ydinasedoktriini on juuri päivitetty.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Maantieteelle emme edelleenkään voi mitään. Kun ennen puhuttiin suomettumisesta, nyt jopa yritys ymmärtää mahdollista hyökkääjää tulkitaan länsiarvojen hylkäämisenä. Minusta Paasikivi oli viisas mies, joten kannattaa perehtyä hänen jeremiadiinsa suhteessa Venäjään. Sota on.

En pidä nykyisestä arvomoralismista. Lapsuuteni Suomi on jo tuomittu, ja ennakoin, että tämä aika tullaan tuomitsemaan sen tavoin. ”Aivan varmasti oikeassa” saa toki yksilönä olla, mutta kaikkien muiden tuomitseminen sen kautta ei minusta ole valtion tasolla viisasta. Onneksi meillä on ollut ja on venäjäviisaita presidenttejä. Maailma on.

Me olemme taloudellisesti hyötyneet itänaapuristamme valtavan paljon. Jotkut ajattelevat, että se on totuttanut meidät huonoon laatuun, joka ei lännessä kelpaa, mutta silloin pyritään Saksaksi tai Japaniksi, yli-insinööripuhetta. Meidät voi ostaa, niin kuin voi ostaa kaikki muutkin. Raha on.

Me myös olemme Venäjän kanssa naapureita, eikä jatkuvasti kannata haastaa riitaa varsinkaan näkemättä myös omia tekojaan. Meillä on paljon yhteistä kulttuuria ja samanlaisia kansallisia erityispiirteitä. Jo pelkkä Pietari häkellyttää, sitä kauemmas en itse ole ehtinyt. Naapuruus on.

Jos nyt

pidettäisiin kansanäänestys ”Natoon vai ei”, miten vastaisin? Ei, ei tuohon Natoon tässä tilanteessa. Läntinen arvoyhteisö repeilee ja Naton todellinen sotakyky on vain Yhdysvaltojen varassa. Kumppanuudella on toki etunsa, sitä kannatan vahvasti.

Jos tilanne kiristyisi ja tolkun presidentti vetoaisi minuun, miten vastaisin? Jyrkkä ehkä.

Tähän asti eversti, yli-insinööri ja suomalaisen sotataidon sotilasprofessori (evp) on pohdinnoissaan päässyt. Ei tainnut homma lukijoiden päässä tällä lopullisesti ratketa?

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.