Minä ja Venäjä

Natoavautumiseni vaatii vastaavan pohdiskelun idän suuntaan. Halusin pitää otsikon samanlaisena, vaihtoehto oli ”tervettä pelkoa ja kunnioitusta”, jing ja jang.

Kuuba herätyksenä

Nuoruudessani Neuvostoliittoa piti joko paheksua hiljaa tai kannattaa äänekkäästi. Parhaat bileet olivat kommunistien nuorisojärjestöllä. Kannattajan erotti ilmaisuista solidaarisuus ja tiedostaminen. Rauhanohjukset menivät pahasti yli. En politisoitunut.

Bongasin teininä kirjastosta kirjan Kuuba – Voitto vai tappio (Otava suunta n:o 19) ja luin sen kapinana. Tarkistin, että Sikojenlahden maihinnoususta todellakin uutisoitiin täysin valheellisesti myös Suomessa, koska CIA oli kirjoittanut UPI:lle uutiset valmiiksi. Tarkistin myös, että imeväiskuolleisuus oli Kuubassa jo 1970-luvulla pienempi kuin Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta Castrot ja Che olivat roistoja. Hämmennyin.

Samaan sarjaan kuuluu lapsuuteni sankarin tarina. Marlboromies edusti vapautta kulkea omia polkuja. Tupakka edusti kapinaa. Molemmat osoittautuivat myöhemmin valheeksi. Hahmo luotiin alun perin houkuttelemaan myös miehet polttamaan neitimäisiä filtterisavukkeita. Sitten sankarillani murrettiin Neuvostoliittoa, ”sex, drugs & rock ’n roll”. Lapsuuteni pilattiin jälkikäteen.

Ymmärsin kyllä jo nuorena Neuvostoliiton pahuuden. Mutten oppinut Amerikan autuuteenkaan.

Venäjää kadettikoulussa

Valitsin kadettikoulussa (1985) vieraaksi kieleksi Venäjän. Aloitin nollista. Oppilastovereina olivat muun muassa Vladimir Panschin ja Juhani Pihlajamaa, toinen äidinkielinen ja toinen jo koulussa kieltä oppinut. Tupatoverini Antti Hartikainen aloitti myös nollista osoittaen, että sekin onnistuu. Heistä tuli Venäjäosaajia. Itselle oli kova homma saada alimman luokan kielitutkinto läpi ja sen myötä kuukausittainen kielikorvaus. Jos joku hätkähti toveri-nimitystä, niin se tulee kadettitoverikunnasta.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli nuoremmilta ammattisotilailta piilotettu yleistä suurvaltavihollista kuvaavaan harjoitusvahvuuteen. Kuvaus sopi aika hyvin myös amerikkalaiseen toimintatapaan, tosin ilmatuki oli pahasti alimitoitettu. Organisaatiot ja toimintamallit opeteltiin ulkoa siinä missä omatkin, pelin säännöt. Jos et tunne itseäsi etkä vastustajaa, et voi voittaa. Kun taktiikassa on lukenut oman tehtävänsä ja sitä tovin miettinyt, käännetään kartta ja tehdään arvio vihollisen toiminnasta. Mennään vihollisen nahkoihin. Hyödyllinen oppi muissakin kriisitilanteissa, jopa koronassa.

Selitän termin ”vihollinen”: taktiikassa on aina taistelu käynnissä, ja vihollinen saattaa myös puolustaa. Vastustaja terminä olisi kuin kuvailisi painia, sotiminen on kuitenkin tappamista ilman erotuomareita. Sodan tasolla en sanaa vihollinen käytä ennen kuin joku on tullut rajamme yli, sotaan hyökkääjä sopii pienessä maassa perinteisessä sodassa terminä hyvin.

Kieltä ja sotataitoa opittuani ilmoittauduin ensimmäiseen palveluspaikkaani Panssariprikaatiin. Lähes kaikki sotakalusto oli neuvostotekniikkaa valmistettuna eri puolilla Varsovan liittoa. Opin arvostamaan yksinkertaisia ja kenttäkorjattavia sotakoneita. Miinajyrän oli suunnitellut professori, se oli hänen elämäntyönsä, vaikka näyttikin yksinkertaiselta. Opin ottamaan itätekniikasta kaiken irti. Kunnioitan.

Sotakorkeakoulu

Minulle oli nuorena upseerina opetettu, ettei Neuvostoliiton kalustoja tai taktiikoita tarvinnut opetella kovin tarkkaan, koska ”tiedustelu kyllä toimittaa sitten tarpeen vaatiessa tarkat ohjeet”. Se oli vale. Armeija ei vain voinut jäädä kiinni hyökkääjän nimen sanomisesta. Rowling keksi tämän vasta myöhemmin.

Sotakorkeakoulussa vuosina 1994-1997 luin Neuvostoliiton taktiikoista lähes kaiken, minkä käsiini sain. Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian arkistot avautuivat ja käsiini putosi muun muassa Varsovan liitossa kenttäkäytössä olleet voimasuhdelaskuohjeet. Jenkkiin verraten Länsi-Saksalaisen urhollisuuskerroin oli 1,5-kertainen, hän kun taisteli omassa maassaan. Pettymyksekseni en löytänyt suomalaisten lukemaa, mutta kymmenen se tuskin oli.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän arvostin. Opin taktisesta ajattelusta ja sotatekniikoista todella paljon. Länsi jo tuolloin minimoi tappioita ja ylikorosti teknistä ylivoimaa. Pieni Suomi tarvitsi oveluutta, epäsymmetrisyyttä ja omaperäisyyttä. Miehiä oli, rautaa ei, vaikka alennusmyynneistä sitä maahan varsinkin idästä virtasikin. Ymmärsin, että meillä on hyvä mahdollisuus pärjätä. Aloin hämmästellä, miten ammattiupseerit olivat henkisesti selvinneet 1970-luvusta.

Sotilaana oppii pakostakin harhaanjohtamaan. Sanan Venäjä sai ammattisotilas julkisesti sanoa vasta pitkällä 2000-luvun puolella, ja vieläkin opettajieni ikäpolvi sanoo sen varoen. ”Kaikkihan sen tiesivät” ei ole totta. Nyt puhun mahdollisimman suoraan. Enkä kunnioita poliittista korrektiutta missään muussakaan asiassa.

Paholaisversio kriisinhallinnastamme

Tehdessäni väitöskirjaa sain läheltä seurata kahden arvostamani Venäjätutkijan työtä.

Jorma Saarelaiselta opin lukemaan alkuperäisestä lähteestä huolella, mitä esimerkiksi refleksiivinen kontrolli tarkoittaa. Hän näytti keskusteluja, joissa venäläisupseerit vaativat infosodassa oppien ottamista alan suurmestarilta, Yhdysvalloilta, kun Irakin sodassa maailman koko media oli valjastettu seuraamaan teknoylivoiman kliinisyyttä. Ammattilaiselle on virhe arvottaa faktoja.

Georgij Alafuzoffilta opin, että Tšetšenian toisessa sodassa Venäjä puhui julkisuudessa paljon enemmän totta kuin oma ja lännen lehdistö väitti: kun ymmärtää, osaa tulkita, he kun eivät kirjoittaneet meille. Kun sitten hybridi tuli käyttöön yhdysvaltalaiskenraalin lanseerauksesta Venäjän doktriinin määrittelynä, kaivelin myös Venäjän määrittelyjä. Tiedustelija kertoo vain varmistetun, eikä arvolataa.

Meiltä helposti unohtuu, että aika harva maa, jossa länsi on harjoittanut rauhaan pakottamista tai kriisinhallintaa, on meitä sinne toivonut. Enkä nyt tarkoita tällä vain vallasta syötyjä ja murhattuja diktaattoreita. Jäljet puhuvat puolestaan, vaikka tarkoitus olisi ollut kuinka hyvä. Aina ei ole edes ollut. Venäjä ei ole mikään pulmunen, mutta ”nopeasti ja rajusti” tappiot voivat olla lopulta jopa pienemmät kuin ”täsmänä vuosien kuluessa”. Myös siviileille. Syyria on tästä ajantasainen esimerkki.

Käytän silti itsekin termiä hybridisota kun puhun Venäjästä. Sain perusoppini Yhdysvalloissa enkä osaa venäläisajattelua tarpeeksi pystyäkseni kuvaamaan uutta ilmiötä muutoin. Venäjä käänsi oman oppimme meitä vastaan, lähes mestarillisesti. Meihin systeemianalyysi puree.

Dilemma?

Olen huomannut, että mitä enemmän Venäjään perehtyy, sitä enemmän sitä myös kunnioittaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa mennyt vihollisen nahkoihin, pakostakin alkaa ymmärtämään häntä. Eikös tällainen itse asiassa ole inhimillistä?

Koulutamme vihollisexpertin ja hän alkaakin liikaa ymmärtämään ja jopa arvostamaan kohdettaan. Paha muuttuukin aika normaaliksi, suhteutuu. Tiedustelijan dilemma.

Jos sotaan joudutaan, vihollinen tietenkin dehumanisoidaan, jotta se pystytään tappamaan oman hengen menetyksen uhalla.  Mutta tätä ei kannata tehdä ennalta, se vääristää normaalia elämistä. Asia tuntuu joskus menevän jopa ammattisotilailta sekaisin.

Yritän ymmärtää ja asettua vastapuolen asemaan, käännän edelleen kartan. Yritän nähdä myös omat tekomme, jotka hybridissä ovat myös hyökkäyksellisiä. Näen eristetyn ja puolustuskannalla olevan suurvallan naapurissa. Meksiko ja USA, Irlanti ja UK, ei suurvallan pienenä naapurina ole helppoa. Ei varsinkaan jos suurvalta kipunoi. Mutta demonisointi ja vain pahan näkeminen ei kyllä helpota elämistä, eikä ainakaan auta sotimista.

Kevennys lopuksi: Jos liittyisimme Venäjän johtamaan kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön, ulkoisen turvallisuuden huolemme olisivat ohi? Suuri nopeassa valmiudessa oleva tavanomaisten aseiden ja joukkojen tuki vain tuntien päässä. Satelliitit. Ydinaseita valtava määrä ja tuore ensi-iskuoppi niille. Loppuisi spekulointi kerrasta Ruotsissakin. Yksi huoli toki jäisi kuten kylmässä sodassakin; mitä jos ne oikeasti tulevatkin apuun?