Tukikohta saaristossa

Varoitus: En ole arvioimassa sitä, mitä Turun saaristossa juuri tapahtuu, koska siihen eivät tietoni riitä. Koska en ole työssäni kiinteistöhankintoja millään tavalla tutkinut, eikä minulla siten ole mitään erityistä sisäpiiritietoa, heittäydyn itsekin vain spekuloimaan asialla.

Tarina suoraan jännityskirjasta

Viime perjantain Apu (nro 39, 20.9.2018) haastatteli Ilkka Remestä, joka on harvoin itse äänessä. Hänen kirjojaan on sen sijaan myyty vuoden 1997 debyytin jälkeen yli kaksi miljoonaa kappaletta. Ostin syksyllä 2015 Remeksen kirjan ”Jäätyvä helvetti”, koska puolustusvoimien valmiuspäällikkö vahvasti niin suositteli, jos halusi heittäytyä siihen mitä tuolloin oli alettu kutsua hybridisodankäynniksi.

Koska Remes lainasi minut ”vakavan mutta sympaattisen näköiseksi everstiksi” nuorisokirjaansa Riskiraja (2010), lainaan itse Jäätyvästä helvetistä (2015) tähän pienen pätkän: ”Yksi Igorin bulvaanien kautta omistamista yhtiöistä oli viime vuosina ostanut yksitellen merenranta- ja saarikiinteistöjä. Heidän valvonnassaan olivat Suomen puolustuksen ja huoltovarmuuden kannalta keskeiset saaristomeren syväväylät, jotka johtivat tärkeisiin satamiin.”

Tämä on fiktiota, mutta Iltasanomat löysi jo syyskuussa 2014 kansanedustaja Suna Kymäläisen avulla joukon tällaisia paikkoja. Tarkemmin paikat olivat tämänpäiväisessä hesarissa (HS 24.9.2018). Remeksen kirjassa paikat toimivat tukikohtina, joista käsin upotettiin alus ja iskettiin Suomen siihen öljynjalostamoon, joka ei sota-aluksin pysty kovin helposti uhkaamaan.

Sota-alusten tukikohta?

Uusi Suomi tarkasteli Google Maps sovellusta ja löysi todennäköisesti entisen Kala-4 sota-aluksen yhdestä kohteesta helmikuussa 2015. Alus on ostettu laillisesti, kunhan uusi omistaja maalaa sen siten, ettei sekoittumismahdollisuutta puolustusvoimien kalustoon enää synny.

Rannikon puolustaja -lehti kertoi kesäkuun 1979 numerossaan rannikkotykistön merikuljetuskalustosta, jossa mukana oli myös kalustolautta eli Kala-luokka. Vuosina 1956-59 kotimaassa rakennetun aluksen uppouma on 60 tonnia. Alustyyppi kehitettiin kuljettamaan saariin rannikkotykistön raskasta kalustoa.

On siis mahdollista ja laillista ostaa Suomesta saari, rakentaa siihen piensatama, varustaa kohde myös helikopterin laskeutumispaikalla ja kalustaa se jopa puolustusvoimien entisellä kalustolla. Nyt käsittelyyn on tulossa laki, jossa määritetään kuka näin voi toimia, millä ehdoilla ja miten asiaa jatkossa valvotaan. Hyvä niin, ihan selvyydenkin vuoksi. Omia käsien sitominen ei turvallisuudessa ole kovin fiksua, varsinkin jos sen voi välttää.

Kriittinen infrastruktuuri

Jo kylmän sodan aikana Suomi valmistautui suojaamaan sodan aikana niin sanotut kriittiset kohteet, mutta pääosin sotilaiden näkökannalta. 911-iskun jälkeen vuonna 2001 Yhdysvalloissa alkoi buumi, jossa kriittisen infrastruktuurin suojaaminen erityisesti terroriteoilta nousi turvallisuuden yhdeksi kärjeksi. Tämä heijastui myös Suomeen, ja jo ensimmäisessä Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategiassa ja siitä eteenpäin (YETTS) puhuttiin kriittisestä infrastruktuurista ja sen suojaamisesta nimenomaan siviiliyhteiskunnan näkökannalta.

Ajatus, jossa jo niin sanotussa harmaassa vaiheessa aloitetaan piilotetut iskut kohdevaltiota vastaan, on siis meilläkin parikymmentä vuotta vanha. Krimin valtaus vihreine miehineen sai siihen uutta vauhtia. Mutta se, miten asia tehtäisiin, on salattua, koska … se salataan tekovaiheessakin, joten valmisteluvaiheessa salaaminen on vielä tärkeämpää. Jos tukikohta paljastuu, ei varsinaiseen tehtävään ehkä päästä lainkaan.

Mikä tarinassa minua mietityttää

Otan nyt tarkoituksella riskin, jossa saatan osoittautua totuuden valjetessa täysin toisenlaiseksi ajastani jälkeen jääneeksi muumioksi. Sellainen eläkkeellä oleva sotilasprofessori ehkä onkin. Tämä ei siis ole tutkittua tietoa, tämä on pohdintaa.

On selvää, että kriittisen kohteen lähellä sijaitseva omistus on eduksi, mikäli kohteen elektronista hajasäteilyä tai sen toimintaa halutaan pitkäaikaisesti seurata. Kuuntelua on lähes mahdotonta paljastaa, vaikka lähes jokaisella lähetystöllä Helsingissäkin on iso nippu säteilemättömiä antenneja katollaan. Valvontaa voidaan nykyisin myös tehdä yhä hienommin kameroin, tosin säännöt valvoa muuta kuin omaa aluetta ovat Suomessa varsin tiukat.

Tukikohta räjähteiden ja välineiden, jopa aseidenkin varastoimiseen on tarpeen, jotta kriisin hämyisä alku ei paljastu jo rajalla niitä maahan tuotaessa. Iskijöiden pitää pystyä myös lepäämään ja vetäytymään suojaan. Tämä on myös jännityskirjojen peruskerrontaa.

Mutta, jos itse valmistelisin tuollaista, tekisinkö sen käytännössä omalla nimelläni? Ja jos paljastuisin, jatkaisinko silti? Pitäisinkö ja kehittäisinkö siis piilopaikkaa, jonka sijainti tiedetään laajalti?

Valtiovalta eri tahoineen on systemaattisesti kiistänyt asiassa olevan muuta kuin talousrikosepäilyjä, joita tutkitaan. Lakiesityskin on melkein valmis.

Aarresienet ja valesienet

Olen ollut sienestäjä viitisenkymmentä vuotta, vanhempani kun ottivat mukaan sienimetsään heti kun jaksoi kävellä tarpeeksi. Tämä syksy on ollut monin tavoin erikoinen sienisyksyksi. Yksi erikoisuus sunnuntaina oli, että valekanttarelleja oli kymmenkertainen määrä oikeisiin verraten. Normivuonna suhde on ollut päinvastainen.

Valekanttarellin virallinen nimi on valevahvero eli Hygrophoropsis aurantiaca. Kanttarelli on oikeasti keltavahvero, mutta valevahvero ei kuulu sen kanssa edes samaan sukuun. Valevahvero on kuitenkin suomeksi nimetty siihen esikuvansa mukaan.

Valevahvero on kuivina kesinä jopa runsas, syötävä, mutta lahottajana kumimainen, sitkeä ja mauton ruokasieni. Se ei hyödy sekoittumisestaan kanttarelliin, päinvastoin. Kanttarelli taas on niin hyvä sieni, että sitä kannattaa etsiä vaikkei löytäisikään. Monen kulinaristin mielestä kanttarellin maine on kuitenkin liioiteltu johtuen siitä, että sieni on aloittelijankin helppo löytää ja tunnistaa. Kanttarelli ehkäpä hyötyy siitä, että kokematon haksahtaa muualle. Jos sienimetsä osaisi mainostaa, se houkuttelisi vierailijoita molemmilla.

Mitä yritän sienivertauksella sanoa? Sen, että vähän epämääräisten rahojen sijoittaminen maailman kauneimpaan saaristoon voi olla hyvä idea, itsessäänkin. Jos samalla syntyy vakava epäilys paljon vakavammasta, se ei välttämättä haittaa, kunhan noudattaa lakia. Mutta jos ”laajasti tiedämme” vakavamman olevan totta, eikä se sitten sitä olekaan, poimimme valesienen. Turvallisuudessa vale on kuitenkin harvoin vain mauton, vatsakin voi mennä sekaisin.

Joku voisi kutsua tällaista varovaisuutta suomettumiseksi. Itse käyttäisin termiä vasta sitten, kun (a) varmasti tiedetään asian tola ja (b) on mietitty mitä sen julkistaminen merkitsee. Muistaakseni näitä argumenttejä käytettiin jo Tiitisen listassakin perusteena julkaisemattomuudelle.  Se, että huutaa heti epäilyksensä julki, ei ole suomettumisen vastatoimi vaikka kohdistuukin ehkä samaan tahoon. Joskus siitä voi myös tulla itsetarkoitus.

Viime perjantain Apu Remesjuttu oli otsikoitu ”Totuus on tarua synkempää”. Sekin on mahdollista. Totuuden paljastuminen kestää näissä asioissa yleensä kauan, omankin. Jopa kolmekymmentä vuotta. Jatkan tätä teemaa piakkoin.

PS: Arvostan fiktiota idealähteenä suuresti. Luin teininä kaikki Tampereen kaupunginkirjaston Science Fiction romaanit ja niistä on minulle ollut suurta hyötyä läpi sotilasurani. Nautin Remeksistä. Jos haluaa laatikkonsa ulkopuolelle, pitää uskaltaa vähintään kurkkia sinne.