31

”Olen
ollut samassa kohtaa maapalloa kuin Kekkosen ruumis”, kirjoittaa Tommi Uschanov
esseeteoksessaan Sininen tango
(2017). Uschanov kertoo havahtuneensa tähän, kun presidentin kuoleman 30-vuotismuistoa
kerrattiin syksyllä 2016 ja lehdessä oli ollut kuva ruumisautosta Suurkirkon
edessä. Triviaalilta vaikuttava havainto hyytää, sillä Uschanov kytkee hautajaishuomionsa laajempaan rajallisuuden pohdintaan. Roland
Barthesin tavoin hän näkee vanhoissa valokuvissa kuolemaa, ikuistettujen
poissaoloa. Myös kirjastossa Uschanov paljastaa pohtivansa, elääkö tuon ja tuon
teoksen kirjoittaja enää.
Yleisin
reaktioni Tommi Uschanovia lukiessa ei ole, että ”ajatteleepa hän samalla
tavalla kuin minä.” Hätä on tarpeen (2015),
Miksi Suomi on Suomi (2012) ja
muutkin Uschanovin teokset ovat lumonneet minut esittämällä joukon ajatuksia,
jotka eivät koskaan olisi tulleet
mieleeni. Sininen tango, hänen
ensimmäinen esseekokoelmansa, on tässä suhteessa hienoinen poikkeus. Uschanov
esittää kyllä loputtoman sarjan kummallisen tärkeitä ja oppineita huomiota,
mutta esseemuodon myötä hänen tekstiinsä on tullut uudenlaista tarttumapintaa.
Kuolevaisuutta, sanoisin, pelkästään hyvässä mielessä.
Teen
kirjastossa samaa kuin Uschanov. Paavo Haavikon teoksia selaillessani palautan
mieleeni teksti-tv:n aloitussivun suruotsikon syksyltä 2008. Jos en valmiiksi
tiedä tavoittelemani teoksen kirjoittajan kuolemasta, selvitän välittömästi,
onko hän vielä elossa.
Katselin
vähän aikaa sitten Youtubesta T. Rexin Top
of the Pops
-esiintymisiä enkä hetkellisesti muistanut, elääkö Marc Bolan
vai ei. Nuo kolme epätietoisuuden sekuntia jäivät vaivaamaan. Eivät siksi, että
epäilisin dementoituvani. Bolanin tapaturmaisen kuoleman ”uudelleentiedostaminen”
vain tuntui tekevän hänestä enemmän kuolleen kuin aiemmin.
 
***
Etäisesti
samalle jatkumolle asettuu tapani miettiä, mitä tunnetut ihmiset ovat tehneet
ollessaan sen ikäisiä kuin minä nyt. Täytin kesällä 31 vuotta, kun ikätoverini
Usain Boltin viimeiset arvokisat päättyivät jalkakramppiin. John Lennonin Imagine ilmestyi Britanniassa päivää
ennen hänen 31-vuotisjuhliaan. Ikäiseni Ozzy Osbourne kasasi sooloyhtyettään
saatuaan potkut Black Sabbathista. Mark E. Smithin 31-vuotisvuosi 1988 puolestaan
oli huikea: The Frenz Experiment ja I Am Kurious, Oranj ilmestyivät.
He
olivat joko pitkällä, lopettamassa tai aloittaneet uudelleen. Huokaisen.
”Elämä
ei tunnu miltään, olen 31v. Käykö sitä vain iän myötä näin?” Ennen kun avaan
viinipullon ja osallistun tähän Vauva.fi-sivuston
keskusteluketjuun, haen olkapäätä kirjallisuudesta. 31-vuotias Vladimir Nabokov
sai julki teoksensa Lužinin puolustus
ja Silmä (1930), mutta Adaan menisi vielä liki neljä
vuosikymmentä. David Foster Wallacen paras essee ”E Unibus Pluram” (1993)
ilmestyi iässäni, mutta Infinite Jest
oli vasta kehitteillä, joskin pitkällä. Franz Kafka kirjoitti Oikeusjuttua juuri tässä ikävaiheessa,
mitä ei kannata ajatella. Sentään Linna
siinsi tulevaisuudessa.
Samanaikaisesti
Uschanovin Sinisen tangon kanssa luin
runoilija Philip Larkinin teosta Letters
to Monica
(2010). Monica Jones (1922–2001) oli Larkinin (1922–1985) pitkäaikainen
elämänkumppani, mutta naimisiin he eivät menneet. Kaksikon aktiivinen
kirjeenvaihto jatkui 1940-luvulta Larkinin kuolemaan saakka. Jones oli
Larkinille rakastettu, toinen äiti ja älyllinen vertainen, usein samassa kirjeessä.
7.8.1953
päivätyssä kirjeessään Larkin kertoo Jonesille, miltä elämä tuntuu kahta päivää
ennen 31-vuotissyntymäpäivää.
Jopa Vauva.fi-sivuston
ennui kalpenee Larkinin
toivottomuuden rinnalla:
You
know that my sole ambition, officially at any rate, was to write poems &
novels, an activity I never found any difficulty in fulfilling between the
(dangerous) ages of 17–24; I can’t very well ignore the fact that this seems to
have died a natural death. On the other hand I feel regretful that what talents
I have in this direction are not being used. Then again, if I am not going to
produce anything in the literary line, the justification for my selfish life is
removed[.] —- [A]s a life it has very little to recommend it: I spend my days
footling in a job I care nothing about, a curate among lady-clerks; I evade all
responsibility, familial, professional, emotional, social, not even saving much
money or helping my mother.
Kirjekatkelma
antaa ymmärtää, että Larkinin luovuus olisi ehtynyt ja työ (kirjastossa, toim.
huom.) jumiutunut ainoaksi elämänsisällöksi. Kuitenkaan hänen varsinainen
läpimurtoteoksensa ei ollut vielä edes ilmestynyt. Vasta runokokoelma The Less Deceived (1955) esittelee
omaäänisen, lakonisen ja kuolemaan obsessoituneen Philip Larkinin, jollaisena
hänet muistetaan siellä missä ylipäätään muistetaan.
Larkin,
pessimisti, luopuu toivosta juuri ennen riemuvoittoa. Tämänkin vuoksi rakastan
häntä.
***
The
Less Deceivedin
parhaita runoja on ”Church Going”. Larkinin uskonnoton runominä
varmistaa, että kirkossa ei ole meneillään minkäänlaista palvelusta. Tyhjässä
kirkossa hän silmäilee virsikirjoja ja urkupillejä ja pohtii, mitä
kirkkorakennuksille tapahtuu sitten, kun muutkin ovat lakanneet uskomasta.
Larkinista ei ole halventamaan vaan pikemminkin kunnioittamaan tilaa, jossa
kastetaan, vihitään ja siunataan haudan lepoon:
[T]hough
I’ve no idea
What
this accoutred frowsty barn is worth,
It
pleases me to stand in silence here
Letters to Monican toimittaneen Anthony Thwaiten mukaan
Larkin aloitti “Church Goingin” kirjoittamisen huhtikuussa 1954. Saavutan tuon
31 vuoden ja kahdeksan kuukauden iän vuodenvaihteen jälkeen. Luenkin ”Church
Goingia” kuvauksena melko täsmällisesti ikäisestäni henkilöstä vaikuttumassa
syntymän ja kuoleman näyttämöstä. Hysteerisen ja hyödyttömän tulkinnan mahdollisuudet avautuvat. Kun Larkinin minä kirjoittaa nimensä kirkon vieraskirjaan, voin pohtia, kuinka paljon uurteisempi
tai kimmoisampi kämmenselkä Larkinilla on ollut omaani verrattuna. Voin laskea
kuukauden tarkkuudella, kuinka kauan ”Church Going” -aikainen Larkin saa vielä
elää.
Tai
voin yrittää kanavoida jaetun 31-vuotisuutemme ”Church Goingin”
taustaenergiaksi. Larkin ennustaa kirkkorakennusten arvon säilyvän jatkossakin,
koska:
[S]omeone will forever be
surprising
A
hunger in himself to be more serious

The Less Deceived on Larkinin vakavoitumisen
monumentti, muutama julma sana tyhjässä rakennuksessa. Pyrin ottamaan tämän
haasteena. Esseeteokseni Suru ei toimi
ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen Siltalan kustantamana. Kerron siitä pian lisää.
Kommentit (2)
  1. Tommi Uschanov
    10.11.2017, 01:10

    Kiitos. <3

    Kaikki liittyy kaikkeen. 31-vuotiaana luin itse mm. Philip Larkinin jazzkritiikkejä, jotka vieraannuttivat minut syvästi koko Larkinista, luultavasti pysyvästi – ja saivat minut pohtimaan neuvottomana, miten selitän asian niille monille ihmisille, joille hän merkitsee tavattoman paljon ja joihin tiesin jo etukäteen väistämättä törmääväni jäljellä olevan elämäni aikana.

    Olin matkalla siitä, kuinka 28-vuotiaana suomensin tuon Larkinin viimeisen säeparin niin & näin -lehteen 3/2003, siihen, kuinka olin 33-vuotiaana puhumassa samoilla Turun vuoden 2008 kirjamessuilla, joilla Paavo Haavikko sai Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon elämäntyöstään päivää ennen kuin kuoli.

    Ja kuten annankin epäsuorasti ymmärtää sen esipuheessa, koko Sinistä tangoa ei ehkä olisi lainkaan olemassa ilman Hannu Salmen Elokuva ja historia -teosta, jonka tämä kirjoitti suureksi osaksi 31-vuotiaana.

    (Urkupiiput muuten ovat suomeksi urkupillejä.)

  2. Antti Hurskainen
    10.11.2017, 10:54

    Olenkin harkinnut All What Jazzin lukemista. Näillä suosituksilla en etene.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *