Art-Pate

Hymyn kansi houkuttelee marraskuussa 2014: ”Juice uhattiin tappaa!” Myös Leskisen viimeiset sanat vaimolleen, hänen alkoholisminsa, herkkyytensä ja narsisminsa ovat tänä syksynä nousseet otsikoihin. Laulutaiteilija kiinnostaa taas, koska hiljattain ilmestyi ensimmäinen virallinen Leskis-biografia, Antti Heikkisen Risainen elämä: Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala). Teosta en ole lukenut enkä lue, vaikka järjellisetkin tahot ovat sitä kehuneet. Heikkisen lennokkaasti käynnistyneelle kirjailijan uralle toivon kaikkea hyvää. Elämäkerran sankaria muistelen pahalla.
Juice Leskinen on rikollinen. Kuoleman kaltainen väistöliike ei vapauta suomirockin innovaattoria vastuusta. Leskisen megalomaaninen persoona talsi kotimaiselle rock-kentälle vuonna 1973, jolloin kentältä puuttuivat rajat, maalit ja pelisäännöt. Hector ei osannut päättää, imitoidako Dylania, Bolania vai Bowieta. Dave Lindholmin stadilainen katurunous ontui. Pekka Streng sekosi Emmaus-liikkeeseen ja kuoli liian varhain. Raittisen veljekset olivat vitsi. Loput soittotaitoiset osallistuivat Pink Floyd / Jethro Tull / Yes -larppiin joko Wigwamin tai Tasavallan presidentin riveissä.
Ajat olivat niin ankeat, ettei Leskinen pahemmin liioitellut kun väitti, että hänen debyyttialbuminsa Juice Leskinen & Coitus Int sisältää ”siihen asti tehdyn rock-musiikin suomen kielellä”. Hän ymmärsi perustavansa suomirockin. Harkinta pahentaa rikosta, tekee taposta murhan. Leskinen päätti, että hänestä lähtien kotimainen rock tarkoittaisi orjallisia loppusointuja, rillumarei-tason nokkeluuksia, keskiolut- tai kossuhumalan ylistystä, jo alkuperäislevytyksessä karaokelta kuulostavia kertosäkeitä, navetankatkuista itsesääliä ja herravihaa.
Valovoimaista Juicea toteltiin. Eppu Normaali, Hassisen Kone, Popeda, Sleepy Sleepers, Yö – Suurta Johtajaa kumartavia suomirockyhtyeitä alkoi nousta seurantalojen lavoille pitkin 1970-luvun loppua ja 80-luvun alkua. Toivon sai heittää viimeistään kesällä 1981. Leskinen ja nuoremmat kollegansa lähtivät Saimaan risteilylle ja kuvittelivat, että jos Aki ja Mika Kaurismäki ovat paikalla kameroineen, känniputki muuttuu taiteeksi. Kansa uskoi ja hurrasi kuten se oli hurrannut kohdatessaan Uuno Turhapuron, Juicen elokuvallisen vastineen: Tässäpä sellaista korkeaa, jota ymmärrämme! Voimantunnon symboleiksi muotoutuivat Leskisen Suomi-kitara ja vuoden 1986 itsenäisyyspäivän vastaanotto, jolloin Juice sitoi kravatistaan hikinauhan.
Suomirock on liian lavea termi kuvaamaan leskisläistä herätysliikettä. Kaikki suomeksi laulettu rock ei polveudu hänestä, suomalaisesta englanniksi lauletusta rockista puhumattakaan. Poko Rekordsin vuosina 1998–2009 julkaisemille Suomirokkia-kokoelmalevyillekin on valittu Hanoi Rocksin, Kauko Röyhkän, HIMin ja The Crashin kaltaisia antijuice-akteja. ”Härmärock” on sävykkäämpi nimitys muttei rajaa riittävästi. ”Manserock” taas sulkee liikaa ulos; olihan tamperelaistunut Juicekin ehta savolainen.
Onneksi määrittelyongelma on ratkaistu 30 vuotta sitten. Rumba-lehdessä 14/1984 julkaistiin ”Art-Pate”, kotimaisen pop-esseen klassikko. Tekstin on kirjoittanut nimimerkki Arnold Wittingsten, jonka teoksia julkaistiin 80-luvulla myös Uudessa laulussa ja tätä seuranneessa Aloha!-lehdessä. Wittingsten-nimikkeen takaa paljastuu Iltalehden nykyinen kustantaja ja vastaava päätoimittaja Kari Kivelä. Harvojen media-alan huippuvaikuttajien kaapeista löytyy yhtä korskeita luurankoja. Kivelä osallistui Rumban ensimmäisen numeron päätoimittamiseen marraskuussa 1983. Lisäksi hän toimi lahtelaisen Vau!!-yhtyeen solistina. ”Mädäntynyt sydän” (1981) soi uuden aallon harjalla, ylpeästi.
”Art-Pate” on pelastettu Jukka Lindforsin toimittamaan kokoomateokseen Pakko vatkaa – kirjoituksia popmusiikista (WSOY 2006, s. 301–305). Lindforsin saatesanat tietävät kertoa, että Wittingsten/Kivelä ihaili Tom Wolfen ja Peter Yorkin kulttuurisosiologista journalismia. Molemmat ovat jaloja vaikuttimia, etenkin huonommin tunnettu York, jota myös kotijumalani Michael Bracewell arvostaa.
Wittngstenin ”Art-Pate” tekee suomirockille sen, minkä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat: Sianhoito-opas (WSOY 1987) teki suomalaiselle kertomakirjallisuudelle kolme vuotta myöhemmin: älyllisen pahoinpitelyn. ”Art-Pate” ei tosin sotkeudu jälkistrukturalistiseen apparaattiin kuten Jälkisanat. Teksti soljuu brittiläisittäin ja on kepeää myös ilkeillessään. Wittingsten diagnosoi, sivaltaa ja nauraa päälle. ”Art-Pate” on kehityskelpoisista ajatuksista irtisanoutuneen esteetin työtä, tyylin riemuvoitto, joka vastustaa sekä leskisläistä suomirockia että musiikkikirjoittamisen velttouksia.
Suomirock syntyi täpärästi ennen punkia mutta hyötyi punkin asenteista. Liian kirjaimellinen tulkinta sloganista ”kenestä tahansa voi tulla rocktähti” mahdollisti laajamittaisen Saimaa-ilmiön. 1980-luvun suomirock on punk-ideologian lupsakan pervertoitumisen tulosta. Englannissa vastaavalta vinoumalta vältyttiin. Siellä DIY-ihanne kantoi kauniimpaa hedelmää. Wittingsten kirjoittaa:
Ajattelutapa antoi syntymässä olevalle 80-luvun avoimelle/näköalattomalle jälkimodernismille teoreettisen oikeuden ottaa vaikutteita suoraan kadulta. Modernistit ottivat sieltä metelin, kuvaamataiteilijat graffitit ja sprayn, muotisuunnittelijat punk-lookin ja baletti breakin.
Täällä pohjantähden alla valittiin kumikengille sopivat kulkureitit. Siteeraan pitkästi. Iloitsen ”Art-Pate” katkelmien tallentumisesta verkkoon:
Suomessa lauseen (”Kenestä hyvänsä voi tulla rocktähti”, toim. huom.) synnyttämä ajattelutapa ankkuroitui kuitenkin toisenlaiseen ympäristöön. Se sulautui vilkkaan ja vaivatta sellaisiin ajan ilmiöihin kuin suora toiminta, kansanradio, Juice Leskinen presidentiksi ja Urpo Leppänen ministeriksi, Vennamon paluu, rauhanmarssit, reilu meininki, Pahkasika-huumori, Esa Saarisen filosofiaa taskupainoksena rock-festivaaleille, Matti Pellonpää ja Sonja O -feminismi.
Inhokkiluettelon kiihdyttämä Wittingsten vetää henkeä ja nimeää:
Tämä on ajattelutapa, josta on nyttemmin siinnyt johtava suomalainen taidesuuntaus: Art-Pate ja tavallisen ihmisen esiinmarssi.
Mainitsemani Kauko Röyhkä laulaa rockia suomeksi. Hän eroaa Art-Pate-liikkeestä arroganssillaan. Art-Pate-artisti ei tyypillisesti julistaudu messiaaksi tai kiinnostu okkultismista. Vaikka Arnold Wittingsten on urbaani snobihahmo, ratkaiseva jakolinja ei kulje maakuntien ja pääkaupungin välillä. Art-Pate vannoo tavanomaisuuden nimiin, anti-Pate korostaa taiteellista erityislaatuisuuttaan. Art-Pate on maantieteestä riippumatonta normaaliutta, unelmaa autenttisesta elämäntunnosta. Se on kyykistyessä paljastuva persvako, antimystinen ja saunakaljainen voima, tarvittaessa tunteikas. Wittingsten tarkentaa:
Taiteelliselta dimensioltaanhan Patea on hyvin vaikea erottaa klassisesta suomalaisesta iskelmälaulajasta. Pateen on seitsemänkymmenluvun alussa tarttunut vain pitkä tukka ja saman vuosikymmenen lopulla nahkatakki. Mutta muuten näen hänessä aina Tukkijoella-painajaisen; Pihtiputaan Saapasjalkarockin lankkulava muistuttaa hänen levitettyjen jalkojensa alla tukkiriuttaa, jolla hän seilaa kohti suomalaisiin geeneihin sidottua pimeyden ydintä.
Art-Pate-suuruuksien ohjelmallistama aitous riepoo Wittingsteniä. Hän tuhahtaa Martti Syrjälle, joka on tuntemattomaksi jäävässä haastattelussa ilmaissut vihaavansa Mattia ja Teppoa, koska nämä huijaavat yleisöään:
Tämä on merkittävä ja vedenjakajamainen taidekritiikin kannanotto. Martti Syrjästä poiketen tiedän nuoremman polven kriitikoita, jotka – päinvastoin – pitävät huijaamista parhaana taiteena. Luulen, että he ajattelevat puhtaan matemaattisesti: tietoisuuden lisääntyessä myös tietoisuuden huijaamisesta täytyy lisääntyä. Mutta Art-Patella ei ole tietoisuusongelmia. Ajattelu ei kuulu siihen.
Kärjistys on epätarkka. Ajattelu kuului Art-Paten kantaisän Juice Leskisen taiteeseen. Hänhän oli kielellinen virtuoosi ja tässä mielessä poikkeusyksilö. Mutta koska Leskinen valjasti lahjansa Rovaniemen markkinoilla  -henkiseen leukailuun ja maskuliiniseen katumukseen, hän onnistui vaikuttamaan yhdeltä meistä. Syntyi jakomielinen hype – Art-Paten ennenaikainen ja pitkäkestoinen versio Perussuomalaisten jytkystä –  joka nosti Juicen kansallissankariksi. Leskisessä saatiin sekä nero että kaltainen: sukulaismiehen rivot jutut millintarkasti riimiteltynä.
Itsetietoinen art-pateus on primitiivistä art-pateutta vaarallisempaa. Pate Mustajärvi – jota Wittingsten ei edes käsittele – ja Olli Lindholm ovat sympaattisia lavatähtiä verrattuna Leskiseen ja Syrjän veljeksiin, jotka kykenevät leikittelemään suomirockin peruselementeillä. Eppu Normaali on mainostoimistotason valinta punk-taustaisen Art-Pate-orkesterin nimeksi. Vuonna 1982 Syrjät luottivat verkkarijalkaiseen imagoonsa ja rohkenivat kirjoittaa ”Murheellisten laulujen maan”. Kansallisen synkkyyden stereotypioilla pelaava kappale tulkittiin uudeksi kansallislauluksi. Uskon, ettei väärinymmärrys tullut Martti Syrjälle yllätyksenä.
Silmänisku kuuluu pirullisimpaan Art-Pateen. Jotkut korostavat Art-etuliitettään niin tyylikkäästi, että pateus uhkaa jäädä tunnistamatta:
Kaurismäet sotkevat omituisesti Art-Patea ranskalaisiin esikuviinsa.
Wittingstenin esseen ohesta löytyy ”Art-Pate-koodikartta”, joka tarjoaa mahdollisuuden sijoittaa vuoden 1984 jälkeisiä Pate-ilmentymiä jatkumoon. Kokeillaan. Otsikon ”Aktit” alle Wittingsten listaa muiden muassa Tuuliajolla-kiertueen, Anssi Kukkosen katoamisen -79, SMP:n tai Vitun äänestämisen ja suomalaisten matkat Roskildeen. PS-jytkyn ohella jatkaisin listaa ainakin Neljän baritonin ”Pop-musiikkia” -singlen ilmestymisellä -97, Jonna Tervomaan nännikohulla -04 ja Pasi Nurmisen ilmaveivillä -11.
”Herhiläiset”-osastoon Wittingsten sijoittaa Matti Pellonpään, Esa Saarisen, minihameisen Outi Poppin, Kaurismäen veljekset, Anssi Tikanmäen, Appo Hurulan ja Jukka Törmän. Tämä on ristivetoinen kategoria, jossa pseudoterävä pateus hyökkää muun muassa taiteen, median ja kylähulluuden suojista. Täydentäisin joukkoa
esimerkiksi Madventures-duolla, Tuomas Kyröllä, Rosa Meriläisellä ja A.W. Yrjänällä, jonka CMX-yhtye osallistui vuoden 2006 Tuuliajolla-kiertueelle. Vielä 1990-luvun alussa Yrjänä olisi ollut liian hardcore ja mystinen moiselle kesäretkelle.
Oman lukunsa Art-Paten nykyisyyteen kirjoittavat Lauri Tähkän, Jouni Hynysen ja Arttu Wiskarin kaltaiset artistit, joiden patemaisuus ylittää Juice Leskisen ja Eppu Normaalin lähtötason. Cheek taas on synnyttänyt Art-Pate-deluxen. Vain elämää kuuluu Art-Pate-goes-senile-osastoon yhdessä Tartu mikkiin -ohjelman ja Hectorin toistuvien jäähyväiskiertueiden kanssa.
Soveltamista on vaikea lopettaa. Kiitos, Arnold/Kari. Orwellin vuonna olit nerokas.
matkailu
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *