Erehdys ja hänen proosansa

Charmikkaasti harmaantunut mies lukee kirjaa. Hän on avannut pikeepaitansa ylimmät napit, kaksi kolmesta. Kotilieden artikkelin kuva riittäisi, mutta alle on myös listattu isänpäivän kirjasuosituksia: Westö, Kyrö, Nesbø…

Suomalaisen Kirjakaupan isänpäivähaku liukenee Jari-Matti Nykänen-Latvalan elämäkerran kautta pipoon ja villasukkiin. Isän ääreisverenkierrosta ja samaistumiskyvystä pidetään huolta. Hän on oman elämänsä rallikuski.

Kannan vastuuni ja suosittelen kirjaa juhlapäivään.

Otto Gabrielssonin Rikkaruoho (2020, suom. Laura Kulmala) vaikuttaa poikkeukselliselta isänpäiväteokselta, koska siinä käsitellään vanhemmuutta. Alaotsikon mukaan kyseessä on ”viimeinen kirje isälle” eli kirjailija-ohjaaja-provokaattori Jörn Donnerille (1933–2020). Gabrielsson syntyi Donnerin salasuhteen seurauksena vuonna 1981 eikä tavannut isäänsä kuin satunnaisesti. Mammutissa (2013) Donner kuittaa Gabrielssonin ”erehdykseksi”. Poika pyytää Tukholmassa kappaletta nimenomaisesta tiiliskivestä, jossa hänen olemassaolonsa trivialisoidaan. ”Voit ostaa sen”, Donner ohjeistaa.

Rikkaruoho on katkera, synkkä, toisteinen ja toivoton. Helsingin Sanomien Antti Majander hyödyntää arviossaan sosiaalipornonäkökulmaa. ”Sinänsä taitavasti kirjoitettua” Rikkaruohoa on kuitenkin vaikea lukea, Majanderin mielestä, sillä lohtu puuttuu. Kriitikolta jää huomaamatta, että Rikkaruoho on tarkoituksellisen epäonnistunut puhdistautumisriitti. Arvion – joka voisi arvioida eikä huokailla – kylkeen ei pitäisi liittää Gabrielssonin selviytymishaastattelua.

Sillä Rikkaruoho ei ole riitti vaan romaani. Maaria Ylikangas teurastaa tässä mainiossa esseessään Gabrielssonin suomalaisvastaanoton ja muistuttaa: Rikkaruoholla on kohteensa, mulkku isä, mutta lukijan säälireaktiota ei tarvita. Gabrielssonin autofiktiivinen (termille on kerrankin katetta) kertoja pärjää kyllä. Hänellä on lause, ylittämätön väline kostaa. ”[V]ihainen, harmaa itämerinen aallokko päin kohdetta”, Ylikangas luonnehtii.

Jos haluaa keskittyä rantakallioon, sen kun. Omakin kiinnostukseni Jörn Donneria kohtaan on ehtymätön. Gabrielssonin teos antaa kuitenkin mahdollisuuden olla välittämättä ”papputista”, johon moni on käsittääkseni kyllästynyt. Rikkaruoho käyttää isän varjoa trampoliinina ja nousee klassiseksi kuvaukseksi sielun kriisitilasta. Lukija harmaantuu charmikkaasti kun joutuu pureskelemaan paradoksia: kaikki Gabrielssonin teoksessa liittyy kohteeseen, mikä tekee hänen proosastaan omalakista.

(Sama tapahtuu Katriina Huttusen romaaneissa Surun istukka (2019) ja Mustaa valoa (2020). Huttunen ei kirjoita juuri mistään tyttärensä itsemurhan ulkopuolisesta – ja luo lauseita, joihin mahtuu koko maailma. Neulansilmästä näkee niin tarkasti, että Finlandia-raadilla on vara jättää noteeraamatta. Rikkaruohon kohdalla olisi tehty sama oikeusmurha, jos tekijä sattuisi olemaan suomalainen.)

Gabrielsson haukkuu isänsä kylmyyden ohella tämän kirjallisen tuotannon. Hän lankeaa yleistävään kulturmannen-kritiikkiin vain paikoin. Timo Hännikäisen mukaan moralisti on ”ihminen, joka ei osaa vihata yksin”, eikä Gabrielsson täytä määritelmää. Hän ei kaipaa lukijaa heristämään sormea pahalle Jörnille. Rikkaruohon antipatia on yksilöllistä, erityisasemansa tiedostavaa ja sellaisena tyylikästä. Kroonisen heikko minäkertoja – anti-Donner – tekee joka sivulla uhkayrityksen välittämättä seurauksista.

Rikkaruohon sysimusta perustaso saa tuhkanharmaita sävyjä huumorista. Gabrielsson on yhtä vähän pateettinen kuin Bernhard, eikä purkausten mittasuhteille ole väärin nauraa. ”Miten sinusta saattoi tulla isäni, isä? Olet paskakasa.” (s. 117) Gabrielsson etenee johtopäätökseensä – tuolla kertaa – kuvattuaan tapaamista kahden ruotsalaisisän kanssa. Hän mainitsee kummankin käyttämät puolipitkät shortsit, useasti. Niin paljon ne ärsyttävät. Puhumattakaan toisen t-paidasta, jossa oli lukenut ”Replay”:

Kun aloin keskustella miesten kanssa, tajusin heidän kuitenkin olevan idiootteja. (s. 116)

Olen nähnyt Tukholman keväiset leikkipuistot, voin kuvitella. Sunnuntaina juhlitaan shortsi-isiä Pohjanlahden molemmin puolin. Puoliso, yllätä hänet. Kokeile, pärjääkö kumppanisi Rikkaruoholle, joka sisältää ensiesityksen ja ”replayn”, saman teeman uudelleen ja uudelleen. Altista hänet monituntiselle ja hallitulle hyperventilaatiokohtaukselle.

Teillä ajatellaan lapsen parasta, vannotte. Kokeilkaa olla tuomitsematta Jörn Donneria brunssikeskusteluissanne tai internetissä. Otto Gabrielsson, yksilö, tekee sen puolestanne.