Keskustalaisempi keskusta

Olen
lukenut kaikki Jantso Jokelinin (s. 1986) teokset. Yhdestäkään en ole
ehdottomasti pitänyt, yhdenkään lukemista en kadu. Matkaopas ei-minnekään (2012) ja Huuliharppukirja (2013) esittelevät kulttuurisesti avarakatseisen tekijän,
joka assosioi nopeasti ja malttaa selvittää faktat. Valitettavasti molemmissa
tuhlaillaan tärkeimpiä oivalluksia. Etenkin esikoisteos hajoaa pahasti loppua
kohden. Jokelinin lukemista on määrittänyt täyttymättömyyden tunne, enne
paremmasta.
STT:n
toimittaja Mikko Gustafssonin (s. 1986) kanssa kirjoitettu Keputabu (2016) onkin Jokelinin tähänastisen tuotannon huippu. Tekijät
lupaavat selvittää, miksi keskustapuolue on niin monelle kaupunkilaiselle
punainen vaate. Lähtökohta on hedelmällinen: kaksi urbaania ja liberaalia tekstityöläistä
tuntee vilpittömän oloista sympatiaa kepua kohtaan. Toinen heistä on jopa
hankkinut keskustan puoluekirjan päästäkseen tukemaan Paavo Väyrystä
puheenjohtajakilpailun neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä.
Nykykeskustaa
piinaavan Väyrysen nostaminen Keputabun
kärkeen kuvaa teoksen luonnetta. Gustafsson ja Jokelin etsivät Juha Sipilän
johtamaa pääministeripuoluetta keskustalaisempaa keskustaa. Keputabu hahmottaa Suomen suurimman
maaseutuliikkeen kapinapotentian:
Anarkososialistista maailmankuvaa
ja suoraa vaikuttamista kannattavat taisteluhipit maalaavat usein näkemyksiä
pienistä, itsehallinnollisista ja omavaraisista yhteisöistä. Hallituspuolueiden
aatteista tätä käsitystä ylivoimaisesti lähimpänä on alkiolainen
keskustalaisuus. Koulutettu nuoriso ja kouluttamattomat suoran demokratian
kannattajat voisivat hyvin olla mukana kaappaamassa valtaa keskustassa ja
palauttamassa alkukepulaisuutta puolueohjelmaan.
(s. 17–18)
Keputabu on herkullisimmillaan, kun Gustafsson
ja Jokelin avaavat (keskusta)poliittista lähihistoriaa ja taustoittavat osin
liioittelemaansa sotaa kaupunkilaisten ja maalaisten välillä. Uskonpuhdistajakaksikko
vetoaa maalaisliiton isän Santeri Alkion (1862– 1930) opetuksiin ”maahengestä”
ja asemoitumisesta kapitalismin ja sosialismin väliin. Keskustalaisuus voisi
olla vihreämpää kuin vihreys. Tämän selväsanainen esittäminen riittää
perusteeksi lukea Keputabu. Eikä filosofi
Tere Vadénin kirjoituksiin voi koskaan viitata liikaa.
Gustafsson
ja Jokelin onnistuvat puolustamaan jopa Nurmijärveä, jolle Matti Vanhasen
olemassaolo on tehnyt merkittävää imagohaittaa. Tutkija Veikko Eranti väittää blogikirjoituksessaan, että ”Nurmijärvellä ei voi käyskennellä”, koska
ihmismassa, hyvät ravintolat ja kivijalkakaupat puuttuvat. Gustafsson ja
Jokelin muistuttavat Sääksjärven ja Kiljavan maisemista sekä Aleksis Kiven
muistosta:
Jos jossain, suomalainen
käyskentely on keksitty Nurmijärvellä
.
(s. 72)
Typerien
keskusta/maaseutu-ennakkoluulojen selättäminen on vastuullista toimintaa.
Paikoin Keputabun romantisoiva
antikaupunkilaisuus kuitenkin lyö yli. Gustafsson ja Jokelin naureskelevat
eläinsuojelutarkastajalle, joka ei tunne nykymaatalouden lainalaisuuksia ja
pelkää lehmiä (s. 73). Jos lähidemokratia tarkoittaa sitä, että laiminlyöntejä
etsivän tarkastajan tulee olla sisäpiiriläinen, mielellään tuottaja itsekin,
ainakin minä pysyttelen sellaisesta loitolla.
Vieraantuminen
on kritiikin edellytys. Tätä Keputabu
ei laiskoina hetkinään myönnä.
***
Teoksen
selkeimmät heikkoudet liittyvät rakenteeseen ja kieleen. Molemmat tasot ovat
läsnä Keputabun alaotsikossa:
”Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan.”
Keputabun matkakirjallisuudeksi laskettavat jaksot
ovat voittopuolisesti turhia. Reissussa olemisen kokemus sokaisee kirjoittajan kuin kirjoittajan, eivätkä Gustafsson
ja Jokelin ole lajinsa pahimpia. Silti kornisti dramatisoitu kuvaus
parivaljakon auton juuttumisesta hankeen olisi kannattanut poistaa
toimitusvaiheessa. Eikä kirjailija Matti Mäkelän kotona vedettyä viinihumalaa
tarvitsisi fiilistellä noin ponnekkaasti.
”Matka”
ja ”gonzo” ovat etenkin teoksen kustantaneen Sammakon taikasanoja. Kuitenkin kaikki
Keputabun olennaiset seikat sanotaan
muualla kuin tien päällä tai humalassa. Teoksen säväyttävintä gonzoa on puoluekirjan
hankkimiseen liittyvä pistäytyminen keskustatoimistossa. Tietty varautuneisuus
myös kerronnassa pukee Keputabun
aihetta paremmin kuin joutava seikkaileminen.
Gustafsson
ja Jokelin sortuvat myös sana- ja sävytason liioitteluun. On vaikea kuvitella,
että Paavo Väyrysen On totuuden aika -teoksen
toisen osan pyytäminen kirjastovirkailijalta aiheuttaisi niin suurta häpeää kuin kirjoittajat antavat ymmärtää:
Virkailija ei kuule, joten joudumme
toistamaa lauseen kaikuvassa kirjastosalissa. Jokainen hiljaisuuteen kuiskattu
ääni imeytyy kirjoihinsa uppoutuneiden ihmisten korviin, aivan kuin ne olisivat
ihmelääkkeitä ylisukupolviseen vaikkuun.
(s. 24)
He
jatkavat väittämällä että eivät ole koskaan hävenneet tiedon etsimistä yhtä
paljon. Keskustan tabuarvo tulisi todistetuksi ilman mittasuhdeharhaakin. Kyse
ei kuitenkaan ole lapsipornosta tai neonatsismista. Gustafssonin ja Jokelinin
lähipiirin reaktiot heidän keskustamieltymyksiinsä tuntuvat nekin ylimitoitetun
järkyttyneiltä.
Oman
vieraannuttavan säväyksensä Keputabuun
tuo populistinen tapa kuvata kaupunkilaisliberaalia, tuota olkiukkoa, maalaisen
vastapoolia. Oman pesän likaamisessa kannattaisi olla huolellinen ja unohtaa
maakuntalehtitason viitepisteet: erikoiskahvi siellä, vinyylilevy täällä,
hipsterit tuolla. Keputabu sitoutuu
näkemään keskustalaisuuden sieluun ja onnistuu. Välittömän kaupunkilaiselinpiirinsä
käsittelyssä Gustafsson ja Jokelin tätä vastoin pallottelevat ankeimmilla stereotypioilla.
Kenenkään liberaalius ei typisty äänilevyformaattiin tai Punavuoressa
asumiseen.
Sanan
”latte” nostaminen teoksen alaotsikkoon saattaa olla kustantajan valinta. Takakannessa
Gustafssonia ja Jokelinia kutsutaan ”latteliberaaleiksi”, minkä vuoksi meinasin
jättää kirjan lukematta. Latteliberaalin käsite syntyi Yhdysvalloissa 1990-luvun
lopulla. Suomessa termiä käytetään hapuillen ja täkäläisiin volyymeihin nähden
liikaa. Lattea kliseisempi valinta kaupunkilaisen elämäntavan tunnusmerkiksi
olisi ainoastaan Hakaniemen Rytmi-ravintola, jota ei sentään mainita Keputabussa.
Sitä
paitsi: latte koostuu enimmäkseen maidosta, kepulaisten suosikkijuomasta. Jo
soijalatteen tarkentaminen osoittaisi huomiokykyä.
Huolimaton
sanasto herättää ihmetystä myös siksi, että
halutessaan Gustafsson ja Jokelin kykenevät purkamaan harhaanjohtavia
puheenparsia. Analyysi termin ”pullamössösukupolvi” väärinkäytöstä (s.
111–112)  on riemukas, kuin Tommi
Uschanovin kynästä.
Toki
Keputabun fokus on niissä, keskustassa ja maaseudussa.
Tämän ei pitäisi estää puhumasta myös meistä
terävänäköisesti. Ydinkonflikti ei vesittyisi: kepu on faktisesti epäsuosittu
ja hyljeksitty Suomen suurimmissa kaupungeissa.
***
Jukka
Koivula pohtii Maaseudun Tulevaisuuden
kritiikissään, että Keputabu sopii
parhaiten ”kouluttautuneille kaupunkilaisille, joille keskusta on Suomen
poliittisen kartan outolintu”. Edunvalvojan kiemurtelu on ymmärrettävää. Itse
suosittelisin teosta juuri keskustalaisille kautta maan. Alkiolaisen kapinan
tulisi syttyä ruohonjuuritasolla.
Olisi myös kiinnostavaa tietää, mitä johtavat keskustapoliitikot sanoisivat Keputabusta. Toivottavasti Sammakko on
osallistunut taannoiseen Kirja ministerille -kampanjaan ja lahjoittanut teoksen
Sipilän ja Bernerin kaltaisille nykyalkiolaisille.
Tuskin ministerit ovat lukeneet tai lukevat. Edes Tere Vadénin toimittama ehdotus ympäristöohjelmaksi ei herättänyt nykykeskustassa vastakaikua. Vadén korostaa ajattelussaan paikallisuutta ja
perustuotantoa. Hän kehottaa perustamaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan hake-,
vesi- tai tuulivoimalan. Kuulostaa kepulaiselta, mutta kepu ei lämpene. Vadén
kommentoi Gustafssonille ja Jokelinille:

”Ei siihen (Vadénin ympäristöohjelmaehdotukseen, toim.
huom.) vastattu mitään. Utelin
keskustalaisilta ystäviltäni syytä, miksi se ei voisi toimia. He eivät osanneet
vastata, tai sanoivat: ’Koska Pekkarinen’.”
(s. 56)
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *