Plainsongs
Plainsongs

Kevään äänet

Ohitan ravintolan terassin. Kaksi tyttöä nauttii viinistä vilttien alla. ”Vittu, mun kädet tärisee.” Hengitän lisää katupölyä ja jatkan kohti unensaantivaikeuksia valoisassa kevätillassa.

Antti Nylén kirjoittaa Halun ja epäluulon esseissä (2010):

Kun alkukeväisin kuljen esikaupungin teillä, vilkuilen toiveikkaasti ojien pohjalle, bussikatosten taakse, tienpenkoille, joilta likaiset lumet sulavat. Toivon, oikeastaan odotan näkeväni penkalla ruumiin, jonkun syksyllä kuolleen tai murhatun ihmisparan puolimaatuneet jäänteet.

Kotona vien roskat. Joku on keksinyt nostaa betoniharkon liian täyden muovinkeräysastian kannelle, jotta tuuli ei repisi sitä. Nostan harkkoa ja kansi pullistuu auki kuin kita. Astia (miten niin ”astia” eikä vaunu?) on kirkkaan keltainen, ilta-auringossa liki sokaiseva. Ruokin nielua muovilla. Miten turvallisia ja äänettömiä roska-astiat ovat tammikuun kinosten keskellä.

Jätteideni joukossa olivat Billie Eilishin When We All Fall Asleep, Where Do We Go? -cd:n kääreet. Levyn ostamisen pitäisi etenkin tässä yhteydessä tuntua anakronismilta. Eilish on SoundCloudin ja Instagramin tytär, josta tehdään vuoden 2019 pop-nimeä. The New York Timesin mukaan Eilish määrittelee teinipoptähteyden uudelleen. Dave Grohl ei ole nähnyt vastaavaa nostetta sitten Nirvanan.

Muutaman viikon kuluttua kannan paperinkeräysroskikseen kasan Helsingin Sanomia. Keskiviikon 3.4. numerossa Oskari Onninen kertoo, että When We All Fall Asleep… on ”kevään tärkein pop-albumi”. Arvion löytää myös aineettomana. Onninen kontekstoi asianmukaisesti: ilman Lana Del Reyn ja Lorden kaltaisten artistien tsiljoonia myynyttä alakuloa Eilish tuskin olisi näin pitkällä. 17-vuotias ja hymytön Eilish on yrittäjähenkisen somekuvaston looginen kääntöpuoli.

Jaana Pelkosen vaalimainos, joka puhkoo silmänsä.

Billie Eilish soveltuu erinomaisesti suomalaisiin kevättunnelmiin. ”Step on the glass”, lauletaan albumin keskeisessä kappaleessa ”Bury a Friend”. Tunnelma on pelkkää hangesta paljastuvaa ruumista. Ja vaikka Eilishiä voi pitää tarkkana ajankuvana, hänen musiikkinsa menee sesonkeja syvemmälle. ”Bury a Friend” ei sattumalta lainaa The Doorsin ”People Are Strangen” laulumelodiaa. Pop on olemassa tökkiäkseen massojen ahdistusta, ja tässä Eilish asettuu jatkumoon, joka yltää vuosikymmeniä Lorden taakse.

When We All Fall Asleepin… tyhjä ja särähtelevä äänimaisema luottaa kuulijaan. Pisteiden yhdistäminen on yksityinen projekti. Maailma, jossa Eilish kerää 16 miljoonaa Instagram-seuraajaa, ei jää täysin vaille toivoa. Keväänkin kauhuun liittyy arvaamatonta hyvää.

Esimerkiksi: viime päivien toiseksi suureksi musiikkinimeksi on noussut Robert Smith. The Cure -solisti ei jaksanut olla Rock & Roll Hall of Fame -tilaisuudessa kohtelias innokkaalle toimittajalle. Arkkimörkö paljastui, joutui lääpittäväksi ja halusi nukkumaan. Eikä nettikansa ole tuominnut häntä. Gotta love / LOL / Robert Smith rules -kommenttien virta antaa ymmärtää, että popin oppositiovoima ei niin vain katoa.

Esimerkilliset häviävät lopulta esikuvallisille: suora ryhti kyttyräselälle, laulutaito epämääräiselle voihkinnalle ja kunnon yöunet tokkuralle. ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi” (Matt. 20:16)

Billie Eilish osaa 17-vuotiaana paljon enemmän kuin Robert Smith vuonna 1976, jolloin The Curen esiastetta  perustettiin. Kosmetiikkamössö alkoi valua pitkin Smithin kasvoja vasta yli kaksikymppisenä. Eilishin ”When the Party’s Over” -videossa virtaa jo musta lieju. Omanlaisensa sulamisvesi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *