Kriitikko huolestuu

 

Marissa Mehr väittää Kritiikin Uutisten pääkirjoituksessaan, että kritiikkiä kommentoivat taideteokset ovat tulleet jäädäkseen. Hän viittaa Riku Korhosen ”Puhu, viha” -esseeseen sekä Saara Turusen Sivuhenkilö-romaaniin ja esittää aavistuksen liioittelevan tulkinnan:

 

Korhonen ja Turunen ovat murtaneet padon sekä romuttaneet lopullisesti taidemaailman kirjoittamattoman säännön, ettei kritiikkejä saisi koskaan eikä missään nimessä kommentoida.

 

Viehätyn tästä kirjoittamattomaksi väitetystä säännöstä. Kirjailija joutuu teoksensa julkaisemisen jälkeen perverssiin odotusmyllyyn, jota hän pääosin pyörittää itse. Näky ei ole kaunis. Kun monen vuoden työ käsitellään päivälehdessä, kuitataan olemassa olevaksi, luontevinta olisi oksentaa tai hypätä ikkunasta. Siksi vaikenemisessa on jotain sanoinkuvaamattoman jylhää. Luovuttaa bussissa istumapaikka kriitikolle, nyökätä ja laahustaa työhuoneelle häpeämään.

 

Christer Kihlman muistelee haastatteluteoksessaan Epätoivon toivo (2000), kuinka hän suhtautui Kalliin prinssin (1975) vastaanottoon. Kihlman oleskeli Tukholmassa ystävänsä veljen luona eikä kyennyt arvaamaan, miten hänen teostaan luettaisiin Ruotsissa:

 

[A]vasin Dagens Nyheterin – arvostelu oli loistava. Avasin Svenska Dagbladetin – arvostelu oli loistava. Sen jälkeen minä vajosin lattialle. Ensimmäinen ajatukseni oli soittaa Beckombergan mielisairaalaan ja vaatia että he ottavat minut välittömästi sisään. Minusta vain tuntui etten selviydy siitä.

 

Kihlman jatkaa ettei edelleenkään ymmärrä miksi reagoi tuolla tavoin. Ehkä hän valehtelee. Kihlmanin oma ”Puhu, viha” olisi ilmestynyt jo vuosikymmeniä sitten, jos kritiikkisuhde olisi todella vaivannut häntä. Kallis prinssi ilmestyi kirjoittamattoman vaikenemissäännön valtakaudella, mutta Kihlmanilla ei ole ollut tapana kunnioittaa normeja. Joka tapauksessa hänen romahtamisensa syksyn 1975 Tukholmassa osoittaa, kuinka irrationaaliset voimat kirjailijassa jylläävät kritiikin hetkellä. Jotain epäasiallista ja tärkeää voi vapautua.

 

Korhosen ja Turusen toimintatavat ovat pyhimysmäisen vaikenemisen jälkeen suositeltavimpia vaihtoehtoja. En viittaa pelkästään kirjailijan mielenterveyden kannalta siedettävään tilanteeseen vaan myös nk. kulttuurikeskusteluun ja sen etuun. Kuukausikaupalla työstetty proosamuotoinen vastine kritiikille on luksuspalvelua lukijoille. Turhamaisuuden mekanismit paljastuvat, raivo innostaa. Vaikka olisikin ollut virkistävää nähdä, kuinka Korhosen syksyllä teilaamat kriitikot olisivat suuttuneet, ymmärrän myös heidän tyytyväistä hyrinäänsä. Onhan upeaa, jos kirjailija käyttää lukemattomia työtunteja minun arvioni ruodintaan.

 

Marissa Mehr ei innostu havaitsemastaan trendistä. Hän pitää Korhosen ja Turusen ratkaisuja (liian?) radikaaleina ja suhtautuu hyväksyvämmin kirjailijoiden epämuodollisiin kritiikkiavautumisiin sosiaalisessa mediassa.

 

Mielestäni Facebook-päivityksellään lohtua anova kirjailija on tuomittava ilmestys. Häneltä puuttuu kunniallisuutta ja tyyliä. Minultakin on puuttunut. Musertunut vaikenija ja maanisen vastineproosan tekijä ovat ymmärtäneet jotain, mitä ”kriitikko ei ymmärtänyt, kai ystäväni ymmärtävät?” -postauksen tekijä ei tavoita.

 

Taidekritiikin ei pitäisi tyydyttää. Sanon tämän kirjailijana ja – etenkin – kriitikkona.

 

Mehrin mukaan monet kriitikot ovat myös olleet huolissaan itsesensuurin kasvusta. Paljon huolta. Mitä enää uskaltaa sanoa, kun kirjailija kostaa proosalla? Näin tulenarka tilanne ilahduttaisi, jos se edes jollain tavalla vastaisi todellisuutta. Väitän, että harva kritiikin loukkaama tekijä edes osaisi luoda julkaisukelpoista teosmuotoista vastinetta. Vaikeneminen on piinallisuudestaan huolimatta helpompaa kuin esseen tai romaanin kirjoittaminen.

 

Lisää Korhosia ja Turusia tuskin on näköpiirissä. Sen sijaan olisi hienoa, jos pisaroita heidän eetoksestaan siirtyisi vaikkapa päivälehtien kulttuurisivuille. Lukisin mielelläni, jos Helsingin Sanomat julkaisisi kritiikin kritiikkiä. Tulistuneiden kirjailijoiden puheenvuorojakin arvokkaampaa olisi loistokritiikille rakentuvan hypen puhkominen. Kirjallisuuden sisältöjä perkaavan debatin pitäisi ylipäätään olla mahdollista ilman ilmiöihin (#metoo, kulttuurinen omiminen…) kiinnittymistä. Jos lehti A julistaa teoksen B vuoden tärkeimmäksi, uskaltaako kulttuuritoimittaja C esittää kolumni- tai esseemuotoisen vasta-argumentin? Onko lehti A valmis julkaisemaan sen?

 

”Ei kiinnosta lukijoita”, vastataan, ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään. ”Ei kiinnosta mainostajia” kuulostaisi liian karulta.

 

Samalla taidekriitikkojen ammattilehti reagoi taiteellisesti korkeatasoiseen metakritiikkiin huolestumalla. Tervetuloa, kulttuurikeskustelu!

 

Mietin lattialle vajonnutta Christer Kihlmania. Ehkä Kihlman olisi pudonnut kellarin läpi Södermalmin multaan, jos hänen teoksistaan ei olisi käyty laajaa julkista keskustelua suomen- ja ruotsinkielisessä lehdistössä. Jos Kallis prinssi ilmestyisi nyt, loistokritiikkejä varmasti tulisi. Muuten vallitsisi hiljaisuus. Henkilöjuttuja ei kannattaisi tehdä, sillä Kihlmanin naama olisi jo käsitelty neljä vuotta aiemmin ilmestyneen Ihminen joka järkkyi -teoksen homoteeman avulla. Yksittäisiä Facebook-vääntöjä käytäisiin, blogeissa kehuttaisiin. Myynti kohoaisi tuhanteen kappaleeseen.

 

Riku Korhosen ja Saara Turusen ulostulojen arvo ei tyhjene autofiktiiviseen rohkeuteen. Kyse on myös kirjallisuuskeskustelusta, jossa kritiikille annetaan keskeinen rooli. Se, että tällainen huolestuttaa, huolestuttaa. Etenkin kun uuden normaalin sijaan olisi järkevämpää puhua kahdesta keskenään erilaisesta yksittäistapauksesta.