Langettaja
Eräskritiikin kliseistä: teos käsittelee artistia x, mutta sitä voi suositella
”muillekin kuin faneille”. Joskus on tärkeämpää lukea ulossulkevaa
kirjallisuutta. Dave Simpsonin The Fallen
– Searching for the Missing Members of The Fall (2008) lienee tällaista. The Guardianin musiikkitoimittajana
työskennellyt Simpson lähti 00-luvun puolivälissä kunnianhimoiselle
tutkimusmatkalle: hänen tavoitteenaan oli haastatella kaikkia The Fall -yhtyeen
entisiä jäseniä. Tehtävän mielipuolisuus huvittaa lähinnä The Fallin ystäviä,
mikä sopii ulossulkevuuden eetokseen. Toki maallikotkin voivat hämmästellä
ex-jäsenten määrää. Kun Simpson aloitti kirjansa kirjoittamisen, ”langenneita”
oli 42. The Fallenin ilmestyessä luku
oli kasvanut kolmella.
Mark E. Smith (s. 1957) perusti
The Fallin Manchesterin Prestwichissä vuonna 1976. Itseään hän ei toistaiseksi ole
erottanut. Kaikki muut ovat saaneet mennä – jotkut vuosien palveluksen jälkeen,
toiset soitettuaan koskettimia muutaman viikon. Smithin kuuluisan määritelmän mukaan:
”If it’s me and yer granny on bongos, it’s The Fall”. Toisaalta hänellä on
tapana käynnistää keikat julistamalla ”WE are The Fall”.
The Fallin Manchesterin Prestwichissä vuonna 1976. Itseään hän ei toistaiseksi ole
erottanut. Kaikki muut ovat saaneet mennä – jotkut vuosien palveluksen jälkeen,
toiset soitettuaan koskettimia muutaman viikon. Smithin kuuluisan määritelmän mukaan:
”If it’s me and yer granny on bongos, it’s The Fall”. Toisaalta hänellä on
tapana käynnistää keikat julistamalla ”WE are The Fall”.
Ristiriita
on perusteellinen. Mark E. Smith tarvitsee apujoukkojaan, jotka ovat
säveltäneetkin hänen parhaat laulunsa. Toisaalta hän kohtelee musikanttejaan
kuin Timo Räty tai Pol Pot. Simpsonin teos tutkii The Fallin lävistävää
jännitettä antamalla äänen unohdetuille. Palvelusaikanaan heillä ei ole ollut
oikeutta puhua medialle. Myös Smithin vilkaiseminen lavalla tai salaatin
syöminen on saattanut johtaa potkuihin. Silmät sidottuna kuljettaminen, virtsan
juottaminen, takahuoneeseen lukitseminen ja kesken kiertueen lentokentälle
hylkääminen ovat The Fall -muusikkojen peruskokemuksia.
on perusteellinen. Mark E. Smith tarvitsee apujoukkojaan, jotka ovat
säveltäneetkin hänen parhaat laulunsa. Toisaalta hän kohtelee musikanttejaan
kuin Timo Räty tai Pol Pot. Simpsonin teos tutkii The Fallin lävistävää
jännitettä antamalla äänen unohdetuille. Palvelusaikanaan heillä ei ole ollut
oikeutta puhua medialle. Myös Smithin vilkaiseminen lavalla tai salaatin
syöminen on saattanut johtaa potkuihin. Silmät sidottuna kuljettaminen, virtsan
juottaminen, takahuoneeseen lukitseminen ja kesken kiertueen lentokentälle
hylkääminen ovat The Fall -muusikkojen peruskokemuksia.
The Fallen voisi olla toisteisempikin. Jos
Dave Simpson olisi todella halunnut jäljitellä The Fallin ilmaisua, hän olisi
rakentanut teoksensa pelkille haastatteluille. Nyt mukana on nolostuttavia,
nickhornbymaisia kuvauksia Simpsonin elämästä, mikä sotkee kraut-poljentoa.
Lukijaystävällisyys ei kannata, sillä The Fall on kaikenlaisen lempeyden
antiteesi. Välillä Simpson palvoo Mark E. Smithiä niin imelästi että ansaitsisi
potkut The Fallenin kirjoittajan
paikalta.
Dave Simpson olisi todella halunnut jäljitellä The Fallin ilmaisua, hän olisi
rakentanut teoksensa pelkille haastatteluille. Nyt mukana on nolostuttavia,
nickhornbymaisia kuvauksia Simpsonin elämästä, mikä sotkee kraut-poljentoa.
Lukijaystävällisyys ei kannata, sillä The Fall on kaikenlaisen lempeyden
antiteesi. Välillä Simpson palvoo Mark E. Smithiä niin imelästi että ansaitsisi
potkut The Fallenin kirjoittajan
paikalta.
Haastattelumateriaaliaan
Simpson käsittelee taitavammin, mikä auttaa lukijaa hahmottamaan kaavan.
Hämmentävän monet Smithin piinaamat kitaristit, basistit ja rumpalit kaipaavat The Fall -aikaansa. Ensin he
muistelevat, kuinka Smith teki lavalla olemisesta mahdotonta vääntelemällä
vahvistinten asetuksia ja potkimalla mikrofoneja. Yhtälöön lisätään väkivallan
uhka, joskus varsinaiset läimäisyt, ja tieto siitä, että kenkää voi tulla koska
hyvänsä. Smith on saattanut perua keikkoja hetki ennen niiden alkamista.
Studioonkaan hän ei aina ole ilmestynyt. Sitten kun on, usein umpihumalassa,
musikantit ovat saaneet haasteellisia soitto-ohjeita (”soita rumpuja kuin
käärme!”)
Simpson käsittelee taitavammin, mikä auttaa lukijaa hahmottamaan kaavan.
Hämmentävän monet Smithin piinaamat kitaristit, basistit ja rumpalit kaipaavat The Fall -aikaansa. Ensin he
muistelevat, kuinka Smith teki lavalla olemisesta mahdotonta vääntelemällä
vahvistinten asetuksia ja potkimalla mikrofoneja. Yhtälöön lisätään väkivallan
uhka, joskus varsinaiset läimäisyt, ja tieto siitä, että kenkää voi tulla koska
hyvänsä. Smith on saattanut perua keikkoja hetki ennen niiden alkamista.
Studioonkaan hän ei aina ole ilmestynyt. Sitten kun on, usein umpihumalassa,
musikantit ovat saaneet haasteellisia soitto-ohjeita (”soita rumpuja kuin
käärme!”)
Kun
piina on hellittänyt, ex-jäsenet ovat kiittäneet Jumalaa ja huojuneet takaisin
oikeiden ihmisten elämään. Pian on selvinnyt, että heidän Jumalansa on aina
ollut Mark E. Smith. Jotkut päähän potkituista myisivät bongoja soittavan
isoäitinsä jos saisivat vastineeksi uuden, satunnaisen mittaisen ja kivuliaan
pestin The Fallissa.
piina on hellittänyt, ex-jäsenet ovat kiittäneet Jumalaa ja huojuneet takaisin
oikeiden ihmisten elämään. Pian on selvinnyt, että heidän Jumalansa on aina
ollut Mark E. Smith. Jotkut päähän potkituista myisivät bongoja soittavan
isoäitinsä jos saisivat vastineeksi uuden, satunnaisen mittaisen ja kivuliaan
pestin The Fallissa.
The
Fall -muusikot kärsivät Tukholma-syndroomasta. He rakastuvat kiduttajaansa,
jotkut toden teolla. Mark E. Smithin tyttöystävät ovat järjestäen soittaneet
The Fallissa. Ja vaimot, kuten 1980-luvun puolivälissä The Fall -soundia uudistanut
Brix Smith ja jo vuodesta 2002 koskettimia soittanut Eleni Poulou.
Fall -muusikot kärsivät Tukholma-syndroomasta. He rakastuvat kiduttajaansa,
jotkut toden teolla. Mark E. Smithin tyttöystävät ovat järjestäen soittaneet
The Fallissa. Ja vaimot, kuten 1980-luvun puolivälissä The Fall -soundia uudistanut
Brix Smith ja jo vuodesta 2002 koskettimia soittanut Eleni Poulou.
***
Luovat
persoonallisuudet eivät yleensä vaikuta kiinnostavilta. Vielä harvemmin he ovat
sitä, mutta The Fallen antaa
nelisenkymmentä todistajanlausuntoa Mark E. Smithin perusteellisen outouden
puolesta. Hän juo olutta, seuraa jalkapalloa ja puhuu kuin kuka hyvänsä
pohjoisen Englannin työmies. Sellaiset eivät nimeä yhtyeitään Camus’n teoksen
mukaan. Smithiä pidetään niin kutsutun postpunkin ikonina, mutta hän halveksuu
Factory-levy-yhtiötä ja hänen ensimmäinen levyostoksensa oli Black Sabbathin
”Paranoid” -single. Hän pelkää vettä.
persoonallisuudet eivät yleensä vaikuta kiinnostavilta. Vielä harvemmin he ovat
sitä, mutta The Fallen antaa
nelisenkymmentä todistajanlausuntoa Mark E. Smithin perusteellisen outouden
puolesta. Hän juo olutta, seuraa jalkapalloa ja puhuu kuin kuka hyvänsä
pohjoisen Englannin työmies. Sellaiset eivät nimeä yhtyeitään Camus’n teoksen
mukaan. Smithiä pidetään niin kutsutun postpunkin ikonina, mutta hän halveksuu
Factory-levy-yhtiötä ja hänen ensimmäinen levyostoksensa oli Black Sabbathin
”Paranoid” -single. Hän pelkää vettä.
The
Fallin tuotanto on enemmänkin laaja ja käsittämätön kuin käsittämättömän laaja.
Olen viime vuosina luisunut The Fallin arvostamisesta kohti The Fall -faniutta.
En enää väittäisi, että The Fall kuulostaa aina samalta. Näinhän usein
sanotaan, vaikka levytysten väliltä voi havaita suuria vaihteluja. Pelkästään
kehutulla 1980-luvulla The Fall julkaisi niinkin erilaiset pitkäsoitot kuin
synkän Bend Sinisterin (1986) ja
hitikkään The Frenz Experimentin
(1988) – puhumattakaan 1970-luvun lopun ja 2010-luvun albumien välisistä
erilaisuuksista.
Fallin tuotanto on enemmänkin laaja ja käsittämätön kuin käsittämättömän laaja.
Olen viime vuosina luisunut The Fallin arvostamisesta kohti The Fall -faniutta.
En enää väittäisi, että The Fall kuulostaa aina samalta. Näinhän usein
sanotaan, vaikka levytysten väliltä voi havaita suuria vaihteluja. Pelkästään
kehutulla 1980-luvulla The Fall julkaisi niinkin erilaiset pitkäsoitot kuin
synkän Bend Sinisterin (1986) ja
hitikkään The Frenz Experimentin
(1988) – puhumattakaan 1970-luvun lopun ja 2010-luvun albumien välisistä
erilaisuuksista.
Näin
The Fallin Helsingissä syksyllä 2014. Keikka oli kauhea, koska kuuluin vielä
yhtyeen arvostajiin. Tunnistin yhden kappaleen, eikä Smithin tapa terrorisoida
soittajiensa vahvistinasetuksia jaksanut huvittaa kuin hetken. Kuitenkin keikan
jälkeen huomasin kuuntelevani The Fallia enemmän kuin koskaan, ostavani levyjä
ja lukevani Smithin Renegade-omaelämäkerran.
The Fallin Helsingissä syksyllä 2014. Keikka oli kauhea, koska kuuluin vielä
yhtyeen arvostajiin. Tunnistin yhden kappaleen, eikä Smithin tapa terrorisoida
soittajiensa vahvistinasetuksia jaksanut huvittaa kuin hetken. Kuitenkin keikan
jälkeen huomasin kuuntelevani The Fallia enemmän kuin koskaan, ostavani levyjä
ja lukevani Smithin Renegade-omaelämäkerran.
Vieraannuttava
keikkakokemus parantaa The Fall -suhdetta, tietenkin. The Fall ei tee
vaikutusta eikä useinkaan kuulosta hyvältä. Heidän parhaimmat työnsä
vaikuttavat yhtä satunnaisilta tai suunnitelluilta kuin heikoimpansa. Mark E.
Smith nauraa tälläkin hetkellä kaikille, jotka paneutuvat hänen taiteeseensa.
The Fall on ”vain rokkia” ja koko ajan enemmän. Smithin mahdollinen masterplan
ja päihtynyt mongerrus innoittavat toisiaan. The Fallista ei saa selvää – eikä
varsinkaan siitä, kannattaako yrittää. Epäröinnin lomassa Mark E. Smith
tunkeutuu levyhyllyyn ja tönii edustuskelpoisempia artisteja lattialle.
keikkakokemus parantaa The Fall -suhdetta, tietenkin. The Fall ei tee
vaikutusta eikä useinkaan kuulosta hyvältä. Heidän parhaimmat työnsä
vaikuttavat yhtä satunnaisilta tai suunnitelluilta kuin heikoimpansa. Mark E.
Smith nauraa tälläkin hetkellä kaikille, jotka paneutuvat hänen taiteeseensa.
The Fall on ”vain rokkia” ja koko ajan enemmän. Smithin mahdollinen masterplan
ja päihtynyt mongerrus innoittavat toisiaan. The Fallista ei saa selvää – eikä
varsinkaan siitä, kannattaako yrittää. Epäröinnin lomassa Mark E. Smith
tunkeutuu levyhyllyyn ja tönii edustuskelpoisempia artisteja lattialle.
***
1970-luvun
lopussa Smith seurusteli itseään yhdeksän vuotta vanhemman Kay Carrollin
kanssa. Carroll toimi The Fallin managerina ja lauloi taustoja. Hänellä on
Smithin ikäinen pikkuveli, jota kiusattiin aikanaan koulussa. Vuosia myöhemmin,
kun Smith vietti aikaa Carrollin asunnolla, veli tuli tapaamaan siskon uutta
poikaystävää – ja valahti kynnyksellä valkoiseksi:
lopussa Smith seurusteli itseään yhdeksän vuotta vanhemman Kay Carrollin
kanssa. Carroll toimi The Fallin managerina ja lauloi taustoja. Hänellä on
Smithin ikäinen pikkuveli, jota kiusattiin aikanaan koulussa. Vuosia myöhemmin,
kun Smith vietti aikaa Carrollin asunnolla, veli tuli tapaamaan siskon uutta
poikaystävää – ja valahti kynnyksellä valkoiseksi:
Kay,
that’s the bully. That’s the guy who made my life miserable!
(s. 78)
that’s the bully. That’s the guy who made my life miserable!
(s. 78)
Mark
E. Smith on tehnyt koulukiusaajan töitä koko ikänsä. Inhimillisen pahuuden
ulottuvuudesta huolimatta on turha luulla, että The Fallenin tarina puhuttelisi muita kuin kultin ulkojäseniä, The
Fall -faneja tai sellaisiksi haluavia.
E. Smith on tehnyt koulukiusaajan töitä koko ikänsä. Inhimillisen pahuuden
ulottuvuudesta huolimatta on turha luulla, että The Fallenin tarina puhuttelisi muita kuin kultin ulkojäseniä, The
Fall -faneja tai sellaisiksi haluavia.
En
suosittele. Mark E. Smith ei ole yleistettävissä.
suosittele. Mark E. Smith ei ole yleistettävissä.