Plainsongs
Plainsongs

Nailonvaate sulaa

Brett Andersonin (s. 1967) muistelmateos Hiilenmustat aamut (Sammakko) ilmestyi Suomessa yhtä aikaa alkukielisen version kanssa. Palvelu tuntuu liian hyvältä meille kahdellesadalle Suedesta kiinnostuneelle. Julkaisun arvoa on vieläpä kohotettu Riku Korhosen johdantoesseellä ”Satelliittikaupungin romantikko”.

Helsingin Sanomien kritiikin mukaan essee on ”yhtä aikaa nautittava ja turha”, koska Korhonen voi ainoastaan kertoa, mitä Suede on hänelle merkinnyt. Turhuuden osalta väite on outo. Käsiteltävän ilmiön henkilökohtaisen merkityksen kartoittaminen lienee esseistiikan perustehtäviä eikä minkäänlainen heikkous. Asialliset saatesanat olisi voinut kirjoittaa kuka hyvänsä pop-tiedottaja. Nyt saatiin enemmän.

Korhonen kritisoi musiikkisosiologi Simon Frithin ajatusta, jonka mukaan esikaupunkilaiset pop-laulajat tekevät ”arkipäiväisestä apokalyptiseen” ailahtelevia lauluja koska ovat teinihenkisesti tylsistyneitä. ”Ei pidä syyttää muusikoita siitä, että 1900-luku oli epäkypsien äärimmäisyyksien vuosisata”, Korhonen huomauttaa ja tarkentaa suburbaanin Brett Andersonin suosikkisanaan ”nuclear”. Frithin lokerosta tulkiten ”nuclear” olisi Suedelle pelkkä infantiili tehokeino. Korhoselle taas avautuu suora linkki kylmän sodan loppuliukuun, jossa hän näki toistuvia unia ydinkatastrofista.

Korhosta viisi vuotta vanhempi Anderson syntyi vetypommikokeessaan onnistuneeseen Britanniaan. Hän muistelee varhaista lapsuuttaan:

Ihmiset tutkivat synkkinä karttoja, jotka kuvasivat mahdollisen räjähdyksen laajuutta, ja pohdiskelivat vakavaan sävyyn, olisiko ydinsodan sattuessa parempi vaihtoehto jäädä henkiin vai haihtua välittömästi ilmaan, ja nämä murheelliset keskustelut kiemurtelivat myös meidän ruokapöytäämme, jonka ääressä äitini julisti ilottomasti, miten tuskallista olisi tulla sulavien nailonvaatteiden polttamaksi ja mietti, ehtisimmekö pelastaa kanit. (s. 46)

”Nuclear” oli 1960–80-luvun lasten ”nu clear”, uusi selkeä. Tätä vasten ”We Are the Pigs” -kappaleen haave ”synnit pois puhaltavasta ydintuulesta” ei tunnu dekadenssilaskelmalta. Pelko on totta. Sueden nerokkuutta oli vetää kauhun päälle huulipunaa. Ollaan hetki kauniita, ennen kun linoleumilattia alkaa kuplia. Siksi ”So Young”, siksi ”New Generation”.

Hiilenmustien aamujen lapsuuskuvaus vahvistaa teoriaani, jonka mukaan Black Sabbath on eräs Sueden esiasteista. ”Electric Funeral” (1970) ja ”Into the Void” (1971) pursuvat hiiltä ja mustaa, sodanjälkeisen Britannian rappiota ja varmuutta maailmanlopusta. Myös Black Sabbathin sanasto on helppo tuomita: pelkkää kirjoitustaidottomien ja Lovecraftia selanneiden post-hippien kovistelua! Toinen vaihtoehto on vastaanottaa Master of Realityn akuutti hätä ja pohtia Donald Trumpin sormea nappulalla, tänään tai ensi viikolla.

Suede teki paniikistaan ylvästä ja rivoa, Black Sabbath taas kolhoa ja monotonista. Ydin on sama, molemmilla myös työväenluokkainen.

***

Andersonin lapsuus Haywards Heathissa oli köyhä ja kummallinen. Isä rakenteli kalusteita lastulevystä, palvoi säveltäjä Franz Lisztiä ja rajoitti muun perheen elämää irrationaalisilla säännöillään. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet, herkutteli maitotiivisteellä ja otti alasti aurinkoa puutarhassa. Hiilenmustien aamujen hahmogalleria on niin mielipuolinen, että Anderson pääsee pitkälle hillityllä, paikoin luettelonomaisella kuvaustavallaan. Myös yhteiskunnallinen konteksti maalautuu taustalle. Lukunautinto on suuri.

Hiilenmustat aamut muuttuu tavanomaiseksi musiikkitähtimuistelmateokseksi vasta puolivälissä. Teini-iän ”levottomuudesta” Andersonilla on erityisen vähän sanottavaa. Varhaisten laulunkirjoitusviritysten itseironinen maiskuttelukaan ei tunnu tyylitajuiselta ratkaisulta. Vasta Sueden synnyn ja toukasta perhoseksi etenemisen kuvaus palauttaa Andersonin proosaan ryhdin. Sitten kirja loppuukin, debyyttialbumi Sueden (1993) levytyssopimukseen.

Anderson perustelee rajausta – joka olisi voinut olla tiukempi – teoksensa alussa. Sueden menestyksen aikoihin hän olisi kyennyt tarjoamaan ”vain uutta perspektiiviä”. ”Menneisyyden fossiilien äärellä” sen sijaan saattaa syntyä jotain uutta. Hiilenmustien aamujen lapsuusosuuden tunnelma onkin sopivan fiktiivinen.

Ehkä Anderson julkaisee Suede-muistelmansa 70-vuotiaana, jolloin hän ei toivottavasti enää kierrä laulamassa ”Introducing the Bandia”. 1990-luku, Bernard Butler ja John Major vaikuttavat kahdenkymmenen vuoden kuluttua riittävän epätodellisilta, hiiltyneiltä lavasteilta.

Etäisyys paljastaa ytimen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *