Onko se rikki?

 

”Pitäisikö taideteokset kieltää?” kysyy toimittaja Arla Kanervan Taiteen mustan kirjan takakansi. Perinteikkäällä SKS:lla on vielä harjoittelemista provosoinnissa. Kauhistuneimmat lukijat vastaavat silti myöntävästi: jos kerran Picasso, Sallinen ja Hitchcock ovat olleet hirviöitä taiteensa verukkeella ja / tai ohella, koko tuotantosuunnan eettinen kestävyys horjuu.

 

Tai horjui. Nythän on kulunut yli vuosi siitä, kun Kanerva ja Juha Typpö julistivat Helsingin Sanomissa: ”Myytti murtui”. Imperfektimuoto on noteerattava. Kauan eläköön uusi antiseptinen ja -myyttinen taiteilija!

 

Tutkija Taija Roiha muistuttaa Kanervan ja Typön artikkelissa, että taiteilija itseään toteuttavana poikkeusyksilönä keksittiin vasta 1700-luvun lopulla. Taiteen mustan kirjan luku ”Taiteilijaneron synty” taustoittaa laajemmin. Lähimenneisyyden kauhuihin fokusoituvasta murtumispuheesta erottaa samoja sävyjä kuin Gutenbergin parenteesista. Kunhan äijien ja paperin välivaihe ohitetaan, taide alkaa virrata häiriöittä. Nollissa ja ykkösissä olemme varmasti tasa-arvoisia. Toinen puuttuu.

 

Yksi Taiteen mustan kirjan kieltouhanalaisista tyranneista on kirjailija August Strindberg. Pidän ruotsalaissaatanaa suurena esikuvanani. En välttämättä ole yksin. Ilman Strindbergiä ei olisi Bergmania. Moderni draama näyttäisi toisenlaiselta. Knausgård puuttuisi kuten koko nykymuotoinen autofiktio. Saara Turunen ei olisi keksinyt hyödyntää arkeaan teoksissaan ilman Strindbergin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun pohjatyötä. Strindbergin kirjamuotoiset uhkayritykset ovat myös kestäneet aikaa kiusallisen hyvin. Hullun puolustuspuhe, Yksin ja Harjannostajaiset voisivat mutatis mutandis olla 2000-luvulla kirjoitettuja.

 

Strindberg oli yksityiselämässään väkivaltainen mielipuoli, myös sitä. Kanerva listaa hänen rikoksiaan ja jättää sanomatta kaiken muun. Monipuolisempaa kuvaa saa vaikkapa Olof Lagercrantzin elämäkerrasta August Strindberg (1979). Lagercrantz lukee kohteensa elämää ja teoksia kriittisesti ja paradoksit tunnustaen. Valkopesun ja mustamaalauksen välille jää todellisia vaihtoehtoja.

 

Olisi järjetöntä kiistää henkilö-Strindbergin hirviömäisyys. Vielä järjettömämpää on modernin kirjallisuuden suurimpiin kuuluvien saavutusten ohittaminen Strindbergin karmean käytöksen vuoksi. Tässä taide-eettisessä peruskysymyksessä minä ja myyttikriittisten äänitorveksi ryhtynyt Kanerva olemme perusteellisesti eri linjoilla. Enkä minä ole se, joka flirttailee kielloilla. Kirjoittakaa lisää mustia kirjoja, jos lystäätte. Teos onkin oudon lyhyt, vain 176 sivua. Tuhatsivuista jatko-osaa odotellessa.

 

***

 

Tieteen termipankin mukaan myytti on joko ”suulliseen traditioon perustuva tarina jumalista, jumalolennoista ja sankareista” tai ”totena pidetty kertomus tai uskomus, joka ei pidä paikkaansa.” Neromyytinkaatajat tukeutuvat etenkin viimeksi mainittuun määritelmään. Tarina poikkeusyksilöstä on osoitettu faktuaalisesti vääräksi. Herrat ovatkin koko ajan olleet elukoita. Tämän pitäisi yllättää.

 

Totena pitämisen suhteen Taiteen musta kirja hiihtelee välillä omanlaisiaan latuja:

 

Strindberg kirjoitti runsaasti omaelämäkerrallisia teoksia. Ongelmallista niissä on se, että ne ovat monelta osin epätosia. Jolleivät suorastaan valhetta, niin ainakin draaman mestarin muunnelmia totuudesta. (s. 46)

 

Kanerva luultavasti tarkoittaa, että Strindbergin teosten valheellisuus on ongelma juridista lähestyvässä mielessä. Jos haluaa tietää, mitä parisuhteessa todella tapahtui, Hullun puolustuspuhe ei käy todistusaineistosta. Onko kukaan lukutaitoinen niin väittänyt? Teoksen nimessäkin mainitaan ”hullu”. Jos totuutta ei muuntele, ei synny kirjallisuutta. Strindberg kirjoittaa puolisoistaan äärimmäisen ilkeämielisesti ja omaa etuaan tavoitellen. Lukijana kiitän häntä ikävästä uskalluksesta. Siri von Essenin myötäeläjänä olen pahoillani. Yhtälöä ei voi ratkaista miellyttävästi.

 

Avainnovelli ”Perheenelättäjä” (1886) on kuvaava esimerkki Strindbergin toiminnasta. Von Essenistä piirtyvä kuva on epätodellisen kamala. Kirjailijamies raataa tekstiensä parissa, vie lapset kävelylle ja saa kuulla ”konjakilta lemuavalta” vaimolta pelkkiä solvauksia. Novellin lopussa Strindbergin alter ego lyyhistyy kuolleena maahan, mikä järkyttää Sirin fiktiivistä vastinetta:

 

[K]aikki tungeksivat pyörtyneen rouvan ympärillä. – Että kehtaakin tuottaa vaimolleen tällaista surua! On siinäkin mies, on siinäkin mies! päivitteli ystävätär. (Naimakauppoja, Tammi 1981, s. 314)

 

”Perheenelättäjän” sävy vaihtelee satiirin ja inhorealismin välillä. Strindberg murskaa myös omaa myyttiään tahraamalla nero-oletettua arjessa. Novellin alussa kirjailija kuuntelee heräävien lasten ääniä viereisestä huoneesta. Hän huuhtelee kasvojaan kylmässä vedessä, kiirehtii aamiaiselle ja kirjoittamaan. Kuvaus kahden tunnin luovan työn aiheuttamasta uupumuksesta on pikemminkin kivulias kuin kohottava.

 

Horroksensa keskellä perheenelättäjä havahtuu notifikaatioon eli saapuvaan postiin. Seuraa 1800-luvun some- ja sähköpostipaisumusta:

 

Ottaa vastaan käärön. Siinä on oikovedoksia, jotka on luettava heti. Kirja eräältä nuorelta kirjailijalta, joka pyytää lausuntoa. Eräs sanomalehti, jonka hyökkäyskirjoitukseen on vastattava, kirje, jossa pyydetään kirjoitelmaa johonkin kalenteriin, sekä varoittava kirje kustantajalta. Kaikki nämä asiat on nääntyneen miehen nyt hoidettava. (mts. 309)

 

Emme saa tietää totuutta mistään. Se on ongelma vain niille, jotka lukevat saadakseen rosvon kiinni. Fiktiolta – etenkin autofiktiolta, jota pidän kaunokirjallisuuden kuningaslajina – on mielekästä vaatia ja odottaa enemmän.

 

Myyttivastaisen lukijan taas pitää saada leikkiä salapoliisia. Valitan: Strindbergin tuotanto kestää vaikka miten mustalla suurennuslasilla tarkastelun.

 

***

 

Taiteilijamyytin itsetuhoisia puolia päivitellään, kun Miki Liukkonen hallitsee taas mediatilaa. Hänen uutuusromaaninsa Hiljaisuuden mestari on virtuoottinen, patonkien ja liian tarkkojen varhaismuistojen täyttämä matka läpi ongelmamielten. O:n (2017) ajoittainen tuhlailevuus on vaihtunut tiiviimpään ahdistukseen. Liukkonen on aina kirjoittanut sujuvasti, mutta Hiljaisuuden mestarista erottaa uudenlaista tehokkuutta. Silti ei tarvitse tietää, mistä kirja ”kertoo”.

 

Kuten on ollut tapana, Liukkoseen suhtaudutaan hänen julkisuuskuvansa, ei niinkään teostensa pohjalta. Hän suostuu haastattelupyyntöihin ja puhuu vuolaasti. Toisin kuin ammattikuntansa enemmistö, Liukkonen kykenee myös näyttämään kameran edessä hyvältä eikä runkkaamasta yllätetyltä toimistotyöläiseltä.

 

Vaikeaa on ollut: masennusta, osastojaksoja, alkoholismia… Helsingin Sanomien Satu Vasantola väläyttää post-myyttiajan retoriikkaa ja huomauttaa Liukkoselle, että ”eihän tää sun tarina ihan ainutlaatuinen ole”. Syytetty vastaa olevansa ”täysi klisee” eikä ”voi sille mitään”. Ainakaan Liukkonen ei voi mitään sille, että ajat ovat muuttuneet. Pitäisikö tuuliviirin mukana heilahtaa vain koska muutkin tekevät niin? Lauantaiaamun joogatunti ruuhkautui jo.

 

Kuka ainakin voisi jotain? Journalisti, mutta hän on liian innoissaan päästyään kiillottamaan tiedostavuuskilpeään. Vasantola ja toimitus ymmärtävät kyllä, että sunnuntaisivujen pääjutuksi asemoitu kertomus kärsivästä taiteilijasta houkuttelee. Lukijaenemmistö ei erota edes hiusmurtumaa myytissä, missä jotkut väittävät näkevänsä railon.

 

Oletetaan, että paukutettu olisi totta ja myytti perinpohjin rikki: Miki Liukkonen paikkaa minkä ehtii. Korjausliiman haju huumaa, halusivat taiteilijuuden normalisoijat sitä tai eivät. Alkutuotantoon liittyvä kärsimys on mytologista ja todellista. Tämänkään yhtälön ei kuulu ratketa mukavasti. Taiteilijamyytin alennustila on yhtä huumaava utopia kuin vedenkeitin tai alkoholiton olut.

 

Kokeile ja poista suomalaisen nykykirjallisuuden näkyvyydestä Miki Liukkonen. Hiljaista on. Kuin ”maailman alussa, ennen tuulta” (Hiljaisuuden mestari, s. 74).

 

Naps, vesi kiehui jo.

 

***

 

Taiteen musta kirja sivuaa myös runoilija Arthur Rimbaudia, jonka lausahduksen mukaan Hiljaisuuden mestari on nimetty. Paul Verlaine ampui Rimbaudia käsivarteen heinäkuussa 1873. Luoti irrotettiin ja tuotiin oikeuteen todistusaineistoksi. Sittemmin se hautautui belgialaisen poliisin arkistoihin. Kanerva siteeraa Rimbaud-elämäkerturi Graham Robbia, jonka mukaan luodista tulisi ”yksi modernin kirjallisuuden pyhimmistä muistoesineistä”, jos se joskus löytyisi. Verlainen käyttämästä aseestakin on maksettu huutokaupassa kovempi hinta kuin Rimbaudin alkuperäisestä runokäsikirjoituksesta.

 

Kanerva pitää logiikkaa masentavana, mitä se onkin. Maailma, jossa runosta maksettaisiin enemmän kuin aseesta, olisi epäilemättä parempi. On silti liioiteltua päätellä, että:

 

[I]hmisten julistaessa vallan väärinkäyttäjien taideteosten kuolemattomuutta niiden tekijöiden muista teoista huolimatta, he itse asiassa julistavatkin nimenomaan haluavansa nähdä ja kuulla lisää näitä muita, taiteen ulkopuolisia väkivallantekoja. (Taiteen musta kirja, s. 35)

 

Jos ja kun en ole valmis polttamaan Strindbergiä, en ole Kanervan ajattelussa pelkkä hiljainen hyväksyjä. Janoan lisää verta. Epähuomiossa soittelen tuntemilleni mieskirjailijoille, että hakatkaa vaimojanne, jos aiotte olla suuria.

 

Ja vaikka puhdistaisin rekisterini tuomitsemalla Taiteen mustan kirjan miehet, olisin – niin kuin sinäkin! – syypää Michael Jacksonin pedofiliaan. Taakka on raamatullinen. Bruce Springsteen, jonka ei toistaiseksi tiedetä kourineen, hahmottaa liikkumatilan:

 

You’re born into this life paying

for the sins of somebody else’s past

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *