Plainsongs
Plainsongs

Paikkaan kaadettu

1990-luvulla, jolloin peruskoulun kuutta ensimmäistä luokkaa kutsuttiin ala-asteeksi, teimme retken kaatopaikalle. Olen kertonut tätä hauskana anekdoottina laman lasten koulutodellisuudesta. Linnanmäki ja Särkänniemi olivat kaukana ja kalliita. Pillimehut juotiin Iisalmessa Ylä-Savon Jätehuolto Oy:n parkkipaikalla. Tietenkin se, että 90-luvun ”ankeudelle” voi nauraa, paljastaa, että asiat olivat koko ajan riittävän hyvin. Kukaan luokaltamme ei joutunut etsimään ravintoaan samasta kasasta kuin lokit.

Kaatopaikka on viisaampi luokkaretkikohde kuin huvipuisto, jonka kauhu avautuu vasta varttuneemmille. Muistan hämmästelleeni horisontin laajuutta. Odotin näkeväni jätevuoren, mutta vastassa oli satoja metrejä aitaa ja jätteiden alankoa. Mehupillin muovi muljahteli maitohampaiden välissä. Annettiin raskasta läksyä.

”Kaatopaikka on totuuden paikka”, kirjoittaa Leena Krohn uusimmassa romaanissaan Kadotus. Kadotus-nimisen löytötavaratoimiston työntekijä pohtii urakehitystään ja toteaa sen karuksi: ”taidemuseosta panttilainakonttoriin, panttilainakonttorista Kadotukseen. Ehkä Kadotuksen jälkeen tulen saamaan seuraavan työni kaupungin jäteasemalta[.]”

Myös Krohnin teoksessa jätteet leviävät horisontaalisesti, eivät huomiopiikkimäisenä vuorena. Päähenkilö puhuu ”laaksosta, jota ennen kutsuttiin kaatopaikaksi”. Hyvä, jos sinne päätyisi töihin, hän ajattelee. Näkisipä kulutuskulttuurin sielun. ”Sen, minkä me halusimme unohtaa, maa kyllä muistaa.”

Suomen kielen sana ”kaatopaikka” on kuvaavampi kuin vaikkapa englannin kevytmielinen ”dump”. Jäte vaatii maailmasta paikan, jättimäisen. ”Mielestäni on kyllä oikein hyvä, että on tullut näitä polttolaitoksia”, Krohn kommentoi Kulttuuriykkösen haastattelussa. Paitsi että syntyy hyödyllistä energiaa, materia poistuu nopeammin paikasta. Krohn kertoo järkyttyneensä porvoolaisella kaatopaikalla, kun oli joutunut tunkemaan vanhoja patjoja ja peittoja ”syvään kuiluun”. Sinne ne jäivät.

Ei löydy riittävän suurta peittoa peittämään.

Minä kohtaan jätehuoltoa arkiaamuisin. Vien lastani päiväkotiin ja joudumme usein seisahtumaan, kun valtava nosturi tyhjentää Molokin kitaa. Näky on kolmevuotiaasta lumoava. Lapset ja Leena Krohnin henkilöhahmot arvostavat jätealan työläisiä. Muidenkin pitäisi, tai ainakin ihmetellä. Materian julkinen aika, päivänvaloon soveltuva, kattaa vain murto-osan sen elinkaaresta.

Kadotus on upea romaani tästä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevasta epäsuhdasta. Krohn kiinnittää löytötavaratoimistoon tuotuihin esineisiin tarinoita. Sateenvarjolla on merkitys, vaikka olisimme kadottaneet sen. Teoksen nykyhetkessä vietetään eräänlaista taiteiden yötä. Juhlitaan, että jaksetaan viimeistään ylihuomenna kuluttaa. Pohjasävel on Krohnin 2000-luvun tuotannolle tyypillisen synkeä eli realistinen.

Henkilöhahmo on työskennellyt Kadotuksessa riittävän kauan nähdäkseen muutoksen: tavaraa on kaikkialla enemmän, mutta löytötavaroihin sitä päätyy vähemmän. Yhä useamman esineen kohtalona on ”virua siinä mihin osuu putoamaan, paljaan taivaan alla”. Everybody knows, kuten Leonard Cohen laulaa, mutta miksi tehdä asialle mitään? IPCC-raportti saa kertoa, että aika on vähissä. Eduskuntapuolueen puheenjohtaja reagoi mainitsemalla ”kansallisen kunnianhimon tason”, joka ”pitää suhteuttaa globaaleihin realiteetteihin”.

Omat tuhlauksen realiteettinsa vaikuttavat myös kirja-alalla. Krohnin Kadotus ilmestyi tänä keväänä. Messusesongista käsin maaliskuu näyttää esihistorialta. Kirjasyksy ei muista äänetöntä kevättä. Se palautuu mieleen vain Finlandia-ehdokkuuden avulla. Krohnille maininnan jälleen soisi.

Veisitkö Kadotuksen Kadotukseen? Tai ylipäätään minkään painotuotteen, joita tehdään kroonisesti enemmän kuin jaksetaan lukea?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *