Statistin läpivalaisu

The
Hague is middle-class guilt. The Hague is pointless complaining, to make other
people’s pointless complaining appear less so.

Tampereella
hakattiin 6.12.2013 Stockmannin ikkunoita ja hevosia. Mielenosoittajat
kutsuivat itseään ”kiakkovieraiksi” ja sonnustautuivat Timo Jutila -naamarein. Luokkasotaa
huudettiin. Taustalla kyti ja kytee todellisia ongelmia. Oli myös kiva ”juoda viinaa ja pottuilla poliisille”. Agendalla oli samanaikaisesti yhteiskuntajärjestelmän
kyseenalaistaminen ja hyvinvointivaltion puolesta taisteleminen.
Kehityskelpoisia ja sameita ajatuksia sinkoili rinta rinnan noin viikon ajan
pitkin valta- ja sosiaalista mediaa. Nyt vallitsee turvallinen hiljaisuus – ja
epämukavuus, minussa, jollaisesta Suomen parhaan edelleen levyttävän yhtyeen
Cats on Firen kappale ”The Hague” (2009) kertoo.
Ensin
kiakkovieraista: he menettivät sympatiani olemalla kiakkovieraita. Tuloerojen
repeämistä ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon kasvua pidän traagisena
kehityksenä siinä missä hekin, mutta että ”vedellä lämäreitä suaraa porvareitte naamatauluihi”? Ei, ei. Eikä ongelma suinkaan ole attentaatin uho vaan
jääkiekkoon kiinnittyminen. Kiakkovieraiden muutoin vuoden 1918 tapahtumista
ammentavassa retoriikassa Juti-maski ja urheiluväline pyrkivät ilmeisesti
vahventamaan rahvaan rahvautta. ”Eliitin” (pitää sisällään muiden muassa
roskien kerääjiä ja Dannyn) ylläpitämää yhtenäisyyden illuusiota pyrittiin
rikkomaan vetoamalla moderniin kansallislajiin, jossa pärjääminen on
synnyttänyt merkittävää kansallista yhtenäisyyttä viimeksi keväällä 2011.
Kaikessa moukkamaisuudessaan jääkiekko on ainakin myötäelämisen tasolla
yhteiskuntaluokat lävistävä tekijä, jonka puitteissa tasavallan presidentti
kohtaa humalaiset nuuskahuulet Kauppatorilla. Sakari Kuosmanen laulaa
herraskaisen Finlandia-hymnin niin että empirekeskusta tärähtelee.
Toisaalta;
olen ymmärtänyt, että jääkiekko on varsin kallis harrastus. Varusteisiin,
lisensseihin, jäähallivuoroihin ja pelimatkoihin uppoaa juniorikauden aikana
satoja euroja. Vanhempien täytyy kuulua tukevaan keskiluokkaan, jotta lapsi
voisi oppia vetämään lämäreitä ”porvareitte naamatauluihi”, saati sitten
maalivahdin ohi yläkulmaan. Ja jos tässä laajan rahaeliitin harrasteessa oikein hyvin
menestyy, saattaa saada kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Kiakkovieraiden
mesoessa Sorsapuiston laitamilla punaista mattoa astelivat ainakin Porin Ässien
valmentaja Karri Kivi sekä Hannu Kapanen, mielenosoitukseen valjastetun Timo
Jutilan maailmanmestarikollega Sami Kapasen isä, yksi kotimaisen jääkiekkoilun
ikoneista.
Toivottomassa
sekavuudessaan ja junttimaisuudessaan kiakkovieraat silti tekivät jotain. Voin tuomita heidät liki kaikesta muusta, mutta en
suoran toiminnan jykevästä pohjavirrasta. Uskallusta täytyi löytyä, edes
hiukan. Vaikka mielenosoitus on esteettinen teko ja sen estetiikan karmeuden
päivittely mielestäni relevanttia, en saata täysin suojautua ilmeiseltä
vastaväitteeltä, jonka mukaan keskityn epäolennaisuuksiin. Ajettavan asian –
such as it was – täytyy merkitä ilmiasua enemmän. Kiakkovieraat-spektaakkelin
äärellä olenkin tuntenut inhon, huvittuneisuuden, säälin ja vihan lisäksi
häpeää passiivisuudestani. Mikä minä olen väheksymään edes apinamaisesti
käyttäytyviä rillaajia, kun en
luultavasti osallistuisi tyylikkäämpiin tai tavoitteensa selkeämmin
muotoileviinkaan mielenilmauksiin?
If
something happened, a riot in our square
I
am not going to lie to you
I
wouldn’t be there
I
would be passing out judgements
Condemning
the clothes that they wear
”The
Hague” -kappaleessa Cats on Firen solisti Mattias Björkas kuvaa vetäytyjän voimattomuutta
huolestuttavan tarkasti. Tappio ei ole täydellinen mutta riittävän suuri
luodakseen tappiomielialan, jota ”The Haguen” kaihoisa sävelmä alleviivaa.
I
want to be a saint
I
want to be brave
I
have started by yelling at those who misbehave
Niin,
vajaa kuukausi tapahtumien jälkeen huutelen asiattomasti käyttäytyneille
bittiavaruudessa. Sentään käytän omaa nimeäni, enkä koe olevani tyystin
väärässä. ”The Haguen” itsekritiikin tehokkuuskin perustuu hienovaraiselle,
heikkoutensa myöntävälle ylpeydelle. Passiivisen vastarinnan ja raukkamaisuuden
eroa on joskus hankala havaita. Mattias Björkas lienee 2000-luvun Suomen ainoa
pop-lyyrikko, joka kykenee mahduttamaan kolmen minuutin laulelmaan näin
monisyisiä tuntemuksia kuulostamatta alkuunkaan teoreettiselta tai itsesääliin
pakahtuvalta. Eikä hänen edes tarvitse käyttää äidinkieltään.
Vain runsaat puoli vuotta
ennen “The Hague” -singleä julkaistun Our
Temperance Movement
-albumin ikimuistoisessa risteilykuvauksessa “Letters
from a Voyage to Sweden” Björkas vielä uhoaa: I sit back and enjoy the pleasure of being right.
Karrikoidussa ehdottomuudessa on
viehätyksensä, kuten kiakkovieraatkin tietävät, mutta “The Haguen” kaltaiseen
vaimennettuun raivoon yltävät vain harvat. Verrokiksi kelpaa lähinnä Cats on
Firen oma myöhempi tuotos, pitkäsoitto All
Blackshirts to Me
(2012), varsinainen rohkean melankolian manifesti.
Joten:
nojatkaa taakse, nauttikaa oikeassa olemisesta ja kärsikää erehtymisestä –
olitte sitten kadulla tai seuraamassa kadun tapahtumista käytävää
verkkodebattia. Kuunnelkaa myös alta löytyvä ”The Hague” -tulkinta
kööpenhaminalaisesta huoneesta. Täyteläisemmän studioversion tavoittaa Cats on
Firen harvinaisuuskokoelmalta Dealing in
Antiques
(2010).



Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *