Plainsongs
Plainsongs

Taimen päällä

Willy Kyrklund pohtii konservatismin houkutusta lyhytproosateoksessaan 8 muunnelmaa (1982). Minä muodostuu muistoista ja muistoihin kuuluvat arvostuksemme. ”On vastustettava kaikkea”, Kyrklund kirjoittaa, ”mikä saattaa uhata omaa, itse määriteltyä identiteettiä, on torjuttava kaikki tieto, joka saattaa paljastaa hyväksi luullun huonoksi”. Vaikka konservatismi vaikuttaakin ”ihmisen luonnollisimmalta asenteelta”, vielä luonnollisempaa on antautua muutokselle:

Se heikko puoli konservatiivisessa asenteessa on, että puita ei voi estää kasvamasta, vaikka tahtoisi. (s. 41)

Ajattelen puiden kasvamisen estämisyritystä konkreettisesti. Joku seisoo taimen päällä. Tunnelmat liittyvät musiikkikappaleeseen, jota olen viimeisen vuoden aikana kuunnellut eniten. Phoebe Bridgersin ”Funeral” on muutaman minuutin meditaatio kuolemasta. Muunlaisia en noteeraakaan.

Yhdysvaltalainen Bridgers (s. 1994) on kertonut haastattelussa, että hänen debyyttialbuminsa Stranger in the Alps (2017) sisältää ”kaiken tähän asti”. Avointa tai avoimen oloista, sama se. Kunhan itkettää. Levyn kohokohta ”Funeral” sijoittuu hautajaisia edeltävään iltaan. ”A kid a year older than me” on kuollut, pitäisi esiintyä muistotilaisuudessa. Vainajan isän kanssa jutteleminen salpaa hengityksen.

”Funeralin” edetessä Bridgers laulaa unestaan, jossa hän huutaa veden pinnan alla. Kaverit vilkuttavat rannalta. On myös ystävä, jonka kanssa hän melkein tekee itsemurhan: ”Then we laugh until it disappears”. ”It”, se, halu vääntää taimi poikki, kun lehdet ovat vasta silmuilla. Pahan olon pohjakosketus kuvataan kertosäkeistössä:

Jesus Christ, I’m so blue all the time

And that’s just how I feel

Always have and I always will

Musiikillisesti “Funeral” on ultrakonservatiivinen, kunnon Simon & Garfunkelia. Oppikirjamainen muoto tekee ”Funeralin” mustasta erityisen mustaa. Virgin Suicides -efekti vaikuttaa taustalla. Edessä olisi kaunis elämä, mutta täydellisesti laulava lapsi kieltäytyy. Arkkityyppinen homecoming queen -nimi viimeistelee kokonaisuuden: ei pelkästään Phoebe vaan Phoebe Bridgers.

Hyväksi luultu paljastuu huonoksi. ”Funeralin” voi yrittää tytötellä kumoon, huikata, että kaikista nuorista tyypeistä tuntuu pahalta. Kasvukivut pitää kestää! Bridgersin laulun hienous liittyykin kasvamisen mahdottomuuden osoittamiseen. Paksumman nahan hankkiminen tuntuu liian irvokkaalta vaihtoehdolta. Kun ensi kertaa ymmärtää, että kaikki on, sama kaikki on lopussa.

Synkkyys on konservatiivista, epäonnistunutta. Vituttaa olla synkkä. Puut kasvavat ”Funeralin” läpi”.

PS:

Alun Kyrklund-sitaatti on otettu novellista nimeltä ”Etuoikeutetun seikkailut”. Ajankohtaista kirjallisuutta, katson etuoikeudekseni suositella.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *