Täysin mahdoton
Kirjailija Christer Kihlman kuoli maanantaina. Vila i frid. Olen viitannut häneen kirjoissani ja muissa teksteissäni (laajimmin täällä) kohta kymmenen vuoden ajan. Sitä edeltävät kymmenen vuotta luin Kihlmania ja tein muistiinpanoja. Hänen merkityksensä on suunnaton, eikä jatkossakaan ole syytä vaieta. Autuas varokoon, Kihlman elää!
Ehdin spekuloida sillä, miten hänen kuolemansa uutisoidaan. Laajuus yllätti positiivisesti, sillä kaikki suuret mediat reagoivat. Kulttuurilehtien esseet ovat työn alla, otaksun. Kirjabloggarit varautuvat ulkonaliikkumiskieltoon haalimalla Kihlmanin tuotantoa työpöydälle, kannustan.
Helsingin Sanomat muistaa Kihlmania tänään pääkirjoitussivullaan. Arvonanto on poikkeuksellinen, Väinö Linna- ja Aleksis Kivi -kategoriaan ohjaava. Kirjoituksessa todetaan, että Kihlmanin kuolema muistuttaa ”ajasta, jolloin taiteilijat pyrkivät laventamaan ihmisyyden liikkumatilaa taistelemalla tabuja ja ennakkoluuloja vastaan”. Esimerkiksi nostetaan romaani Kaikki minun lapseni (1980), jossa Kihlmanin autofiktiokertoja rakastuu argentiinalaiseen poikahuoraan. Helsingin Sanomat kirjoittaa, lehden periaatelinjaa heijastellen, että Kaikki minun lapseni on ”upeaa proosaa, mutta aiheeltaan kiusallinen, ja nykykatsannossa täysin mahdoton.”
Miksi esittää asia kuin kyse olisi luonnonilmiöstä tai mitattavasta faktasta? Jos uusi Kaikki minun lapseni päivitettyine tabuineen ilmestyisi ensi syksynä, Helsingin Sanomat olisi merkittävä tekijä sen vastaanotossa. Kirja-arviossa punnittaisiin lauserytmin sijaan tekijän vastuuta. Valkoisen miehen vallankäyttöön liittyvä kolumni ilmestyisi seuraavalla viikolla. Sitten lauantaiessee ja jatkokommentit Twitter-debatista sekä kirjailijan huolimattomasta haastattelulausunnosta.
Valintoja tehdään päivittäin. Valtamedia ei ainoastaan raportoi mahdottomasta kulttuuri-ilmastosta vaan luo sitä. Vainajaa kunnioittamaan pyrkivä pääkirjoitus antaa ymmärtää seuraavansa nykykehitystä oppositiosta.
Christer Kihlman näkee tekopyhyyden läpi, missä onkaan.
Eikä Kaikki minun lapseni ollut täysin mahdollinen edes 41 vuotta sitten. Vastustajien mielestä Kihlman ei kiinnittänyt romaanissaan riittävästi huomiota Argentiinan poliittiseen tilanteeseen. Moraalitonta oli myös köyhän pojan elämän riistäminen kirjalliseksi materiaaliksi. ”Oma vapaus törmäsi muiden vapauteen”, Helsingin Sanomat tulkitsee tänään, osana törmäysjatkumoa.
Ratkaisevin syy siihen, miksi Kaikki minun lapseni ei voisi syntyä nyt, löytyy tietenkin kirjailijoista. Harva osaa tai uskaltaa. Aiheesta pidemmin täällä.
Surunvalitteluni.
Minulta oli mennyt jostain syystä ohi tuo vuoden 2018 Kihlman-juttusi. Kun puhuit siinä vatsakivuista, niin siitä tuli mieleen eräs omaa Kihlman-suhdettani määrittävä asia. Luin Kalliin prinssin maaliskuussa 2005 samalla viikolla kuin täytin 30. Minun oli pitkään pitänyt lukea kolme keskenään hyvin erilaista suomenruotsalaista romaania: Kallis prinssi, Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (1994) ja Kim Weckströmin Viimeinen kesä (1996). Menin vuosia asian kanssa jahkailtuani Kallion kirjastoon ja lainasin ne kaikki.
Sitten päivän tai parin päästä sain hirvittävän gastroenteriitin, ja kaaduin tautivuoteeseen varmaan ainakin viikoksi. Sen ansiosta sain kuitenkin kirjat luettua heti saman tien, koska en pystynyt tekemään mitään muutakaan. Ja yhä vieläkin Kihlman sijoittuu mielessäni olevassa kategoriataulukossa ensisijaisesti osaksi tätä eriskummallista triadia.
Kalliista prinssistä jäi päällimmäiseksi mieleen Miles, ja nimen kaksoisviittaus: toisaalta Miles Davis, toisaalta sotilas latinaksi. (Samaan tapaan kuin Susi on itsensä ja Antti Rokan suussa Sus eli joko Susi itämurteella tai sika latinaksi. Olen odottanut, koska joku kirjallisuustieteilijä keksii tehdä tämän varassa lepäävän analyysin.)
Sattuvaa, kiitos tästä. Etenkin Milesin kirje teoksen lopussa on ohittamaton. ”Jos minulla olisi ollut taipumuksia sotilaaksi, silloin olisin voinut jatkaa elämääni. Mutta minä en ole sotilas.” (s. 283, suom. P. Saaritsa)