Uhma

 

Joonas Konstig kritisoi Vuosi herrasmiehenä -teoksessaan ”unisex-lastenvaatteita”, jotka ovat vallanneet katukuvan. Klassiset puvut löytäneenä hän ihmettelee aikuisten halua pukeutua kuin jälkikasvunsa – tyttö tai poika, sama se. Hupparit ja lippikset viestivät Konstigin mukaan 1960-luvun vallankumousten jälkeisestä halusta vapautua aikuisuuden vastuusta. Vuosisatojen ajan samalla tavalla leikattu takki ei 2000-luvun massojen silmissä edusta laatua ja tyyliä vaan jähmeää muodollisuutta.

Konstig puuttuu infantilisaation hedelmien ulkonäköön. Juha Seppälä irvailee uudessa romaanissaan Syntymättömän testamentti sille, mitä aikuiset lapset tekevät vauraudellaan, älyllään ja vapaa-ajallaan. Sata vuotta sitten ainoalla nukellaan leikkinyt Alma, kaksivuotiaana kuollut romaanihenkilö, ei joutunut tietämään kulttuurista, jossa:

[P]uolet ihmisistä pelaa, puolet suunnittelee pelejä, eikä aikuisia sanan varsinaisessa merkityksessä enää ole, jossa miehet ostavat itselleen lastenkirjoja ja jossa elämä on pelkkää grindaamista, virtuaalivaluutan keräämistä yllätyslaatikoiden avaamiseen. Ihmiset katsovat kädessään noppaa, jonka Jumala jätti heittämättä. (s. 101)

Seppälä muistuttaa Satakunnan Kansan sunnuntaisessa haastattelussa menettäneensä uskon painetun kirjallisuuden tulevaisuuteen. Teema pilkahtelee jo Routavuodessa (2004) ja Mr. Smithissä (2012). Vakava kirjallisuus, puku toiseen potenssiin, jää harvojen haltuun, kun pelit, leikit ja selaaminen vievät enemmistön ajan. Äänikirjojen suosio kasvaa, mistä Seppälä ei riemastu. Ilmiö rinnastuu ”rakennustarvikkeiden tai koiranpentujen kysyntään” ja mahdollistaa tunnetulla tulkitsijalla markkinoinnin. Haastattelussa Seppälä ehdottaa Sauli Niinistöä Tuntemattoman sotilaan lukijaksi.

En kuunnellut vaan luin Syntymättömän testamentin kynä kädessä ja muistivihko pöydän kulmalla. Uutuus kuljettaa Sankariajan (2018) esseeromaaniestetiikkaa särähtelevämpään ja kokeellisempaan suuntaan. Sävy on aiempaakin kiukkuisempi, anarkistinen. Äitinsä kohtuun 14 senttimetrin mittaisena ihmisen alkuna kuollut kertoja luo teokseen omaperäisen puhetilan:

Olen täysin vastuuton. Kaapissani ei ole kuin luurankoja. (s. 12)

Syntymättömän testamentti luottaa ”viimeisteltyyn fragmenttiin” (s. 169). Historiallinen tarinalinja löytyy, mutta pääosassa ovat Joel-nimisen idun pienoissaarnat inhimillisestä hölmöydestä juuri nyt. Erityisen kiitollinen hän on siitä, ettei päätynyt elämään kirjailijana. Sellaisena joutuisi kohtaamaan lukijan, antamaan elämänsä ennen kirjaa, esittelemään ”punaisen suppilon, jolla pullotan simaa” (s. 57).

Juha Seppälä pitää kiinni oikeudestaan olla syntymättä nykyvaatimusten mukaiseksi mediapersoonaksi. Hänelle ”uhma on ainoa oikea tapa palvella taidetta ja Jumalaa” (s. 60). Syntymättömän testamentti korostaa kirjan ja pyhän yhteyttä ja vahvistaa käsitystäni siitä, että suhde Jeesukseen on Seppälän 2000-luvun tuotannon ratkaisevin – sekä ratkaisemattomin – pohjavirtaus. Jopa näin: jos Seppälä kirjoittaisi uskostaan avoimesti, käsittelisi eikä sivuaisi, jännite katoaisi. Joelin äänellä hän ajautuu lähemmäs rukousta kuin aiemmissa teoksissaan. Aikuisen ja olemattoman uhmarukousta.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *