Vihapuhetta

Lueskelin kahta viime vuonna ilmestynyttä suomalaiskirjaa. Molemmissa heitetään läppää, molemmat jätin kesken. Kumpikaan ei välitä suhtautumisestani, enkä kuulu kohderyhmään.

Pontus Purokurun Römaanista pidin vähemmän. On kätevää kirjoittaa sirpaleinen ja huolimaton teos ajankuvaksi sirpaleisesta ja huolimattomasta verkkokulttuurista. Siinä suojautuu kaltaisteni taannunnaisten kritiikiltä. Römaanissa on satoja virkistäviä ajatuksia, jotka pitäisi lukea ”ajatuksina”, sielu tekoverillä. Olen naurettava, kun edes kääntelen Römaanin sivuja. Menen lankaan, joka on taitettu kauniisti puolityhjälle sivulle.

Petri Silaksen elämäkertateos Alexi Laiho – Kitara, kaaos & kontrolli kannustaa lineaarisempaan luentaan. Ylipitkässä musiikkilehden jutussa vain Laiho puhuu. Hän käyttää sanoja ”lätty”, ”fleda” ja ”keihäs” sekä ilmausta ”end of fuckin’ story”. Teos on julkaistu ennen Children of Bodomin lopettamispäätöstä, eikä välirikkoa käsitellä. Laiho arvelee COB-juggernautin pysähtyvän ”joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua” (s. 246, pokkaripainos).

Purokuru hokee podcasteja ja contentia, Laiho luettelee vahvistimia ja autoja. Yritin kuolettaa kohderyhmäkohtaamattomuuden ja etsiä Laihon monologista perusteita hänen vihalleen. Hate Me!, Hate Crew Deathroll, In Your Face… Children of Bodom perustuu vihaamisen ehtymättömyydelle. Keskiluokkainen, sinnikkyyteen kasvattanut lapsuus Espoossa ei anna silmiinpistäviä perusteita. Sen sijaan 17-vuotiaana Laiho joutui Mankkaan piripäiden järjestelmällisen vainon kohteeksi. Hänet oltiin tappaa, mitä säikähdettyään Laiho muutti Helsinkiin, ajelehti Kalliossa ”mieshuorana” ja jalosti Bodom-konseptin levytyskuntoon.

”Näiden kokemusten myötä minusta tuli vitun kiukkuinen”, Laiho tähdentää ja jatkaa: ”Musiikkiin se purkautui. Näitä juttuja joko oppii jäsentelemään tai sitten ei.” (s. 66 & 69)

Laiho ei siedä ”vikisemistä” eikä ”jossittelua”. Hän on juonut itsensä vatsahaavaiseksi, vannoo rock-kliseiden nimiin ja korostaa veristä työntekoa. Kiinnostavin on suhde kitaraan, työvälineeseen. Laiho karjuu ja potkii maailmankaikkeutta ohimoon mutta tuntee musiikin teoriaa laajalti. Hän lukee ja kirjoittaa nuotteja. Punk-asenne on olennaisin, mutta ”vain vankka tietotaito vie musiikissa oikeasti eteenpäin” (s. 41).

Täytyy osata, jotta voi vihata paremmin. Punkin repertuaari on lopulta kapea. Postpunk-pioneerit laajensivat parempaan kirjoittamiseen ja huolitellumpaan visuaalisuuteen. Alexi Laiho soittaa ”Downfallin” neoklassiset soolot ja örähtää. Kombinaatio tekee Children of Bodomista voittamattoman, välitilan äpärän.

Yli kaksisataa sivua Laihon hallitsematonta puhetta on silti liikaa. Samoin on puoli tuntia Römaania, Purokurun tavoitteiden mukaisesti.