Yli-Juonikkaan kauhu
Suhtaudunnyrpeästi cliffhangereihin. Tuntuu alentavalta
odottaa seuraavaa jaksoa tai mitä hyvänsä vain päästäkseen jännityksestä. Sopii
Pavlovin koirille, ei niinkään kerrontaa vastaanottaville ihmisille, jotka
pitäisi pystyä sitouttamaan toisin. Yllätyinkin hiljattain, kun huomasin itse
rakentelevani cliffhangeria teokseen, joka ei sellaista syöttänyt.
Aloitin
Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen
tarinan (Otava, 2014) lukemisen noin kuuden aikaan illalla. Hitauteni ja
iltaunisuuteni huomioiden ymmärsin pian, etten teoksen loistokkuudesta ja
lyhyestä mitasta huolimatta tulisi lukemaan sitä yhdeltä istumalta. Ahneus
ylipäätään on pahe, jota edes kulttuurin saralla voisi yrittää välttää. Kirjojen
”ahmiminen” kuulostaa lähes yhtä väkivaltaiselta kuin kirjakauppojen
mainonnassa hyödynnetty ”himolukijan” ideaalityyppi.
Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen
tarinan (Otava, 2014) lukemisen noin kuuden aikaan illalla. Hitauteni ja
iltaunisuuteni huomioiden ymmärsin pian, etten teoksen loistokkuudesta ja
lyhyestä mitasta huolimatta tulisi lukemaan sitä yhdeltä istumalta. Ahneus
ylipäätään on pahe, jota edes kulttuurin saralla voisi yrittää välttää. Kirjojen
”ahmiminen” kuulostaa lähes yhtä väkivaltaiselta kuin kirjakauppojen
mainonnassa hyödynnetty ”himolukijan” ideaalityyppi.
Keskeytin
vajaan kahdensadan sivun mittaisen Vanhan
merimiehen tarinan lukemisen sivulle 96, omaishoitajapariskunnan
skype-puhelu-kuvaukseen. Kohtaus kerrotaan hotellissa makoilevan Niinan äänellä,
Aarno vastailee pariskunnan kotoa:
vajaan kahdensadan sivun mittaisen Vanhan
merimiehen tarinan lukemisen sivulle 96, omaishoitajapariskunnan
skype-puhelu-kuvaukseen. Kohtaus kerrotaan hotellissa makoilevan Niinan äänellä,
Aarno vastailee pariskunnan kotoa:
– Sä tulet sitten torstaina.
– Joo, aikaisin aamulla ajattelin
lähteä ajamaan. Että olisin Helsingissä siinä puolenpäivän jälkeen.
lähteä ajamaan. Että olisin Helsingissä siinä puolenpäivän jälkeen.
Aarnon hymyilevä naama keikkuu
näytöllä puolelta toiselle. Pariksi sekunniksi kuva juuttuu outoon synkkään
ilmeeseen. Varjo Aarnon naamalla tummenee. Tulee tunne kuin huoneessa kuvan
ulkopuolella olisi joku toinen. Sitten yhteyshäiriö menee ohi ja keikkuva hymy
palaa Aarnon kasvoille.
näytöllä puolelta toiselle. Pariksi sekunniksi kuva juuttuu outoon synkkään
ilmeeseen. Varjo Aarnon naamalla tummenee. Tulee tunne kuin huoneessa kuvan
ulkopuolella olisi joku toinen. Sitten yhteyshäiriö menee ohi ja keikkuva hymy
palaa Aarnon kasvoille.
Uhkaavuus
hyppää kohti eikä tarjoa selitystä. Suljin kirjan refleksinomaisesti, vaikkei
mainittu kohtaus päättänyt päälukua tai muutenkaan muodostanut loogista paikkaa
kirjanmerkille. Luin teoksen loppuun seuraavana iltapäivänä ja huomasin
antaneeni cliffhangermaisella tauolla tilaa Vanhan
merimiehen tarinan hyytävyydelle, Jaakko Yli-Juonikkaan toistaiseksi
pelottavimman teoksen keskeisulottuvuudelle – sikäli kun tätä outoa tarinaa
ymmärrän.
hyppää kohti eikä tarjoa selitystä. Suljin kirjan refleksinomaisesti, vaikkei
mainittu kohtaus päättänyt päälukua tai muutenkaan muodostanut loogista paikkaa
kirjanmerkille. Luin teoksen loppuun seuraavana iltapäivänä ja huomasin
antaneeni cliffhangermaisella tauolla tilaa Vanhan
merimiehen tarinan hyytävyydelle, Jaakko Yli-Juonikkaan toistaiseksi
pelottavimman teoksen keskeisulottuvuudelle – sikäli kun tätä outoa tarinaa
ymmärrän.
Niin,
outoa. Yli-Juonikas on jälleen kirjoittanut kummallisen teoksen, jota saattaisi
olla viehkeämpi lueskella ilman tietoa Neuromaanin
(2012) olemassaolosta. Nyt tuo 2000-lukulaisen suomalaisen proosan avantgarde-monumentti
tuntuu pitävän vanhaa merimiestä henkseleistä eikä päästä itsenäistä teosta
kiertokululleen. Pienempi kuin, helpompi kuin, ehjempi kuin, vaatimattomampi
kuin; millaisempi hyvänsä kuin Neuromaani
on Vanhan merimiehen tarinan ikävä kohtalo,
johon lukija voisi yrittää vaikuttaa ja jättää jättiläisen varjon vähemmälle
huomiolle. En pystynyt tähän, koska Neuromaani
vaivaa minua. Kyseessähän on suorastaan pöyristyttävä kirjallinen saavutus,
jonka ilmestymisestä ei edes ole kulunut kauan. Nostan hattua ja sen jälkeen,
valitettavasti, kädet. En nimittäin pidä Neuromaanin
lukemisesta. Yli-Juonikkaan pääteoksen hysteerinen nokkeluus ja leikkisyys
viihdyttää ja haastaa loputtomiin, mutta tosikkona haen kirjallisuudelta
pääasiassa muuta. Sitäkin Neuromaani
tarjoaa, mutta kokonaisvaikutelman suhteen on helppo yhtyä runoilija V.S.
Luoma-ahon epävarmuuteen:
outoa. Yli-Juonikas on jälleen kirjoittanut kummallisen teoksen, jota saattaisi
olla viehkeämpi lueskella ilman tietoa Neuromaanin
(2012) olemassaolosta. Nyt tuo 2000-lukulaisen suomalaisen proosan avantgarde-monumentti
tuntuu pitävän vanhaa merimiestä henkseleistä eikä päästä itsenäistä teosta
kiertokululleen. Pienempi kuin, helpompi kuin, ehjempi kuin, vaatimattomampi
kuin; millaisempi hyvänsä kuin Neuromaani
on Vanhan merimiehen tarinan ikävä kohtalo,
johon lukija voisi yrittää vaikuttaa ja jättää jättiläisen varjon vähemmälle
huomiolle. En pystynyt tähän, koska Neuromaani
vaivaa minua. Kyseessähän on suorastaan pöyristyttävä kirjallinen saavutus,
jonka ilmestymisestä ei edes ole kulunut kauan. Nostan hattua ja sen jälkeen,
valitettavasti, kädet. En nimittäin pidä Neuromaanin
lukemisesta. Yli-Juonikkaan pääteoksen hysteerinen nokkeluus ja leikkisyys
viihdyttää ja haastaa loputtomiin, mutta tosikkona haen kirjallisuudelta
pääasiassa muuta. Sitäkin Neuromaani
tarjoaa, mutta kokonaisvaikutelman suhteen on helppo yhtyä runoilija V.S.
Luoma-ahon epävarmuuteen:
Onko se metodinsa ylittävä ja
elämään sulautuva mestariteos, vaiko lopulta vain vitsikirja kaltaisilleni
elitisteille?
elämään sulautuva mestariteos, vaiko lopulta vain vitsikirja kaltaisilleni
elitisteille?
Vitsikkyyttä
ovat monet löytäneet myös Vanhan
merimiehen tarinasta. Runomiimejä-blogin
Erika Laamanen siteeraa samaa skype-kohtaa kuin edellä, huomaa
horror-elementit, mutta puhuu myös teoksen tukahdutetusta ja pinnan alla
kupruilevasta huumorista. Luulen tunnistavani ilmiön, joka vaikuttaa mielestäni
vahvemmin Yli-Juonikkaan lähes yhtä hienoissa romaaneissa Valvoja (2009) ja Uneksija
(2011). Vanhan merimiehen tarina on
hyvässä mielessä päämäärätietoisempi ja vakavampi, tai sitten en vain halua
noteerata sen humoristisuutta, koska yksi moodi sähköisine jännitteineen on
ylitse muiden. Moniäänisestä teoksesta kasvaa puhdas kauhukertomus siksi, ettei
se väitä olevansa tai ole puhdas kauhukertomus.
ovat monet löytäneet myös Vanhan
merimiehen tarinasta. Runomiimejä-blogin
Erika Laamanen siteeraa samaa skype-kohtaa kuin edellä, huomaa
horror-elementit, mutta puhuu myös teoksen tukahdutetusta ja pinnan alla
kupruilevasta huumorista. Luulen tunnistavani ilmiön, joka vaikuttaa mielestäni
vahvemmin Yli-Juonikkaan lähes yhtä hienoissa romaaneissa Valvoja (2009) ja Uneksija
(2011). Vanhan merimiehen tarina on
hyvässä mielessä päämäärätietoisempi ja vakavampi, tai sitten en vain halua
noteerata sen humoristisuutta, koska yksi moodi sähköisine jännitteineen on
ylitse muiden. Moniäänisestä teoksesta kasvaa puhdas kauhukertomus siksi, ettei
se väitä olevansa tai ole puhdas kauhukertomus.
Niin,
moniäänisestä. Vai yksiäänisestä? Kuka tai ketkä puhuvat kenenkin kautta?
Teoksen kolme päähenkilöä – vaikeavammainen ja fasilitoitava Annika, äiti Niina
ja isä Aarno – tuntuvat vuorollaan olevan äänessä, mutta Yli-Juonikas horjuttaa
yleisesti käytetyn näkökulmatekniikan uskottavuusilluusiota taitavasti.
Kriitikko Jani Ekblom esittää Hämeen
Sanomien arviossaan, että Vanhan
merimiehen tarina repii näkökulmakonventiolta siivet, tekee toivottavan karhunpalveluksen,
jonka myötä lukija voi oppia epäilemään muidenkin teosten kertojahahmojen
luotettavuutta. Jos näin käy, Vanhan
merimiehen tarina ansaitsee kunniapaikan kirjallisuushistoriassa. Jo nyt
sen voisi nostaa Vladimir Nabokovin Lolitan
rinnalle korkeakouluesimerkiksi kerronnan epäluotettavuuden
tarkoituksenmukaisesta käytöstä.
moniäänisestä. Vai yksiäänisestä? Kuka tai ketkä puhuvat kenenkin kautta?
Teoksen kolme päähenkilöä – vaikeavammainen ja fasilitoitava Annika, äiti Niina
ja isä Aarno – tuntuvat vuorollaan olevan äänessä, mutta Yli-Juonikas horjuttaa
yleisesti käytetyn näkökulmatekniikan uskottavuusilluusiota taitavasti.
Kriitikko Jani Ekblom esittää Hämeen
Sanomien arviossaan, että Vanhan
merimiehen tarina repii näkökulmakonventiolta siivet, tekee toivottavan karhunpalveluksen,
jonka myötä lukija voi oppia epäilemään muidenkin teosten kertojahahmojen
luotettavuutta. Jos näin käy, Vanhan
merimiehen tarina ansaitsee kunniapaikan kirjallisuushistoriassa. Jo nyt
sen voisi nostaa Vladimir Nabokovin Lolitan
rinnalle korkeakouluesimerkiksi kerronnan epäluotettavuuden
tarkoituksenmukaisesta käytöstä.
Vanhan merimiehen tarinassa Yli-Juonikas ei härnää tai
hämmennä turhaan, ja tässä suhteessa hän todella muistuttaa Nabokovia.
Häilyvien identiteettien puheenvuorot luovat hyytävyyttä siinä missä Lolitan Humbert Humbertin vuolassanainen
pedofiilimotivointikin. Myös lapseen sekaantumisen teemaa Vanhan merimiehen tarinassa sivutaan, kun Yli-Juonikas pakottaa
lukijansa pohtimaan hyvää tahtovien omaishoitajavanhempien motiiveja.
hämmennä turhaan, ja tässä suhteessa hän todella muistuttaa Nabokovia.
Häilyvien identiteettien puheenvuorot luovat hyytävyyttä siinä missä Lolitan Humbert Humbertin vuolassanainen
pedofiilimotivointikin. Myös lapseen sekaantumisen teemaa Vanhan merimiehen tarinassa sivutaan, kun Yli-Juonikas pakottaa
lukijansa pohtimaan hyvää tahtovien omaishoitajavanhempien motiiveja.
Kaiken
kattavan kerronnallisen luottamuspulan yllä leijuu tekijän auktoriteetti, joka teoksen
loppuhetkillä muistuttaa:
kattavan kerronnallisen luottamuspulan yllä leijuu tekijän auktoriteetti, joka teoksen
loppuhetkillä muistuttaa:
Todentuntuisen kuvailun vaikeus
johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä
ankeutta.
johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä
ankeutta.
Helsingin Sanomien Antti Majander vierastaa
tällaista ”esitelmöintiä”, mutta mielestäni Yli-Juonikkaan harvat esseemäiset
väliintulot tuovat Vanhan merimiehen
tarinaan ryhdikkyyttä ja tarjoavat mysteerin pyörteissä pelkäävälle
lukijalle tärkeitä johtolankoja. Sitä paitsi Yli-Juonikkaalle on annettava
kiitosta siitä, kuinka rohkeasti hän syöksyy kohti olemassaolon perimmäistä
ankeutta vaikka tietää epäonnistuvansa. Teokseen mahtuu runsaasti korostetun
arkista muttei millään tapaa turhanpäiväistä kuvausta kehitysvammaisen lapsen
kanssa vietetystä arjesta kylvetyksineen ja keittoruokineen: vaikeuksia, pieniä
voittoja ja suruja. Pelkäänkin, että osa Vanhan
merimiehen tarinan puistattavuudesta perustuu alhaiseen toiseuden
kavahtamiseen – mahdollisuus, jonka tiedostamisesta soimaan itseäni ja kiitän
Jaakko Yli-Juonikasta.
tällaista ”esitelmöintiä”, mutta mielestäni Yli-Juonikkaan harvat esseemäiset
väliintulot tuovat Vanhan merimiehen
tarinaan ryhdikkyyttä ja tarjoavat mysteerin pyörteissä pelkäävälle
lukijalle tärkeitä johtolankoja. Sitä paitsi Yli-Juonikkaalle on annettava
kiitosta siitä, kuinka rohkeasti hän syöksyy kohti olemassaolon perimmäistä
ankeutta vaikka tietää epäonnistuvansa. Teokseen mahtuu runsaasti korostetun
arkista muttei millään tapaa turhanpäiväistä kuvausta kehitysvammaisen lapsen
kanssa vietetystä arjesta kylvetyksineen ja keittoruokineen: vaikeuksia, pieniä
voittoja ja suruja. Pelkäänkin, että osa Vanhan
merimiehen tarinan puistattavuudesta perustuu alhaiseen toiseuden
kavahtamiseen – mahdollisuus, jonka tiedostamisesta soimaan itseäni ja kiitän
Jaakko Yli-Juonikasta.
Joka
tapauksessa aiheen kouriintuntuva raskaus on omiaan ohjaamaan lukijaa kohti
synkkiä vesiä. Halusimme tai emme, kehitysvammaisuuden äärellä joudumme mittaamaan
omaa suhtautumistamme, jos ilmiö ei ole jokapäiväisen elämän kautta tuttu. Naurukin liittyy asiaan, kuten Yli-Juonikas vammaisen Annikansa kautta
kertoo teoksen ehkäpä onnistuneimmassa esseistisessä jaksossa, jossa
epämiellyttäviin tunnelmiin ajautunut perhe katselee televisiosta
kreisikomediaa:
tapauksessa aiheen kouriintuntuva raskaus on omiaan ohjaamaan lukijaa kohti
synkkiä vesiä. Halusimme tai emme, kehitysvammaisuuden äärellä joudumme mittaamaan
omaa suhtautumistamme, jos ilmiö ei ole jokapäiväisen elämän kautta tuttu. Naurukin liittyy asiaan, kuten Yli-Juonikas vammaisen Annikansa kautta
kertoo teoksen ehkäpä onnistuneimmassa esseistisessä jaksossa, jossa
epämiellyttäviin tunnelmiin ajautunut perhe katselee televisiosta
kreisikomediaa:
Ja lienee liaankin selvää, mikä
tekee ilmeestä hauskan: näyttelijä matkii vammaisen henkilön tahdotonta
naamanvääntelyä. Vammaisen henkilön näkeminen laukaisee automaattisen
huumorireaktion.
tekee ilmeestä hauskan: näyttelijä matkii vammaisen henkilön tahdotonta
naamanvääntelyä. Vammaisen henkilön näkeminen laukaisee automaattisen
huumorireaktion.
Problematiikan
on tiedostanut myös elokuvaohjaaja Lars von Trier, joka hyödyntää
vammaiskysymyksen vaikeutta paitsi dogma-elokuvassaan Idiootit, myös mestarillisessa Valtakunta-tv-sarjassaan,
jossa downin syndroomaiset astianpesijät ja aivovammautunut Mona-tyttö ovat
niin kutsuttuja tavallisia ihmisiä suoremmassa yhteydessä rajatiloihin. Etenkin
kirjainpalikoilla viestivä Mona välkkyi useaan otteeseen mielessäni Vanhan merimiehen tarinaa lukiessa.
Yleistunnelmansa suhteen Yli-Juonikkaan teos on raskaampi kuin von Trierin
absurdi tragikomedia, mutta arjen ja vihjein esitellyn henkimaailman
leikkauspisteissä Vanhan merimiehen
tarina muistuttaa yllättävän paljon Valtakuntaa.
on tiedostanut myös elokuvaohjaaja Lars von Trier, joka hyödyntää
vammaiskysymyksen vaikeutta paitsi dogma-elokuvassaan Idiootit, myös mestarillisessa Valtakunta-tv-sarjassaan,
jossa downin syndroomaiset astianpesijät ja aivovammautunut Mona-tyttö ovat
niin kutsuttuja tavallisia ihmisiä suoremmassa yhteydessä rajatiloihin. Etenkin
kirjainpalikoilla viestivä Mona välkkyi useaan otteeseen mielessäni Vanhan merimiehen tarinaa lukiessa.
Yleistunnelmansa suhteen Yli-Juonikkaan teos on raskaampi kuin von Trierin
absurdi tragikomedia, mutta arjen ja vihjein esitellyn henkimaailman
leikkauspisteissä Vanhan merimiehen
tarina muistuttaa yllättävän paljon Valtakuntaa.
Ennen
kaikkea Yli-Juonikas muistuttaa itseään. Suomalaisista nykykirjailijoista
harvat kulkevat yhtä selvästi omia polkujaan kuin hän. Vanhan merimiehen tarina osoittaa myös, ettei tekijä ole jäänyt
yhtä pahasti Neuromaanin vangiksi
kuin monet lukijansa.
kaikkea Yli-Juonikas muistuttaa itseään. Suomalaisista nykykirjailijoista
harvat kulkevat yhtä selvästi omia polkujaan kuin hän. Vanhan merimiehen tarina osoittaa myös, ettei tekijä ole jäänyt
yhtä pahasti Neuromaanin vangiksi
kuin monet lukijansa.