Vain taivas tai rajoite rajana

Noin kaksi vuotta sitten esittelin ajatuksen eri mittareilla esteettömästä Alakulttuurikeskus Loukosta kymmenille, ainakin muistikuvissani harmaisiin pikkutakkeihin pukeutuneille rahoittajasäätiöiden edustajille. Pitchaustilaisuuden päätteeksi pidetyssä speed dating -osiossa kukaan heistä ei tullut meidän juttusillemme, vaikka Vuosisadan rakentajat -kilpailussa etsittiin nuorille parempaa tulevaisuutta, ja me olimme selkeästi keski-iältämme nuorin työryhmä. Olimme toki myös ainoa työryhmä, joka puhui vammaisista ja sukupuolivähemmistöistä ja jonka vetäjällä oli sininen tukka. Tuolloin minulla kävi ensimmäistä kertaa mielessä, ettei tämä omasta mielestäni erinomainen hanke ehkä onnistukaan.

Olen niin monella tapaa etuoikeutettu, etten ollut koskaan ennen juuri ajatellut, etteivätkö asiat olisi mahdollisia. Ennemminkin olen toitottanut, että kyllähän kaikkea voi tehdä, kun tekee vaan. Ja varmaan voikin, mutta sillä on hirvittävän iso vaikutus, kuka on tekijänä.

Saimme esimerkiksi vasta jokin aika sitten lukea iltapäivälööpeistä, kuinka huippu-cv:lläkään ei tule työhaastattelukutsuja, jos nimi viittaa romaniin. Vammaisten ihmisten toimintakykyä taas pidetään ilmeisesti sen verran toissijaisena asiana, että Kela muutti vuodenvaihteessa tukemansa kuntouttavan fysioterapian standardeja. Nykyään sen laatua painotetaan vain 20 prosenttia, alhaista hintaa 80.

Rajoja ja rajoitteita on ihmisillä ihan mittaamaton määrä, eikä monikaan tässä maailmassa saa mitä haluaa.

Asemastani johtuen en ole aikaisemmin tajunnut ärsyyntyä toki kannustavaksi tarkoitetuista heitoista, kuinka vain taivas on rajana ja että kun vaan tarpeeksi kovasti haluaa jotakin, sen kyllä saa. Se ei nimittäin ole totta. Rajoja ja rajoitteita on ihmisillä ihan mittaamaton määrä, eikä monikaan tässä maailmassa saa mitä haluaa.

Vaikka minullakin on historiaa masennuksen, ahdistuksen, sosiaalisten tilanteiden pelkojen, musertavan esiintymiskammon ja huijarisyndrooman kanssa, vasta Loukon myötä olen ensimmäistä kertaa siinä porukassa, jonka kanssa ”ei haluta leikkiä”. On lamauttava kokemus tulla torjutuksi, mutta sen kestää helpommin, jos se ei ole oletusarvo aina kun avaa suunsa.

Vaikka olen teoriatasolla tiennyt, kuinka eriarvoisessa yhteiskunnassa me elämme, vasta nyt alan oikeasti nähdä sen. Se, mikä on minulle mahdollista, ei ole mahdollista jokaiselle. Ja vaikka sen ääneen sanominen kuulostaa kuvottavan omahyväiseltä, viestini on aivan päinvastainen: en tule iloiseksi huomatessani, että itselleni on jaettu erinomaiset kortit, vaan tulen vihaiseksi siitä, että joitakin ei päästetä edes pelipöytään.

Ensi kerralla siis, kun haluat kannustaa jotakuta, mieti vielä, väitätkö silti kaiken olevan mahdollista. Siihen sisältyy nimittäin valtavasti odotuksia.

Masentunut ihminen kokee kouriintuntuvasti, että kaikki ei ole mahdollista – kun tuntuu, ettei oikein mikään ole. Kun esimerkiksi pelkää mennä sisään ravintolaan, josta ei tiedä etukäteen tilataanko siellä tiskiltä vai pöydästä, ei välttämättä tunne, että vain taivas on rajana.  Myös ”vau, miten sä jaksat noin paljon” on vaarallista kuultavaa jo kertaalleen uupuneelle. Siksi nykyään vastaan, etten oikein jaksakaan. Itse asiassa rehellisesti sanottuna, jos Loukko ei nyt olisi toteutunut, se olisi täytynyt haudata. On nimittäin väsyttävää perustella itseään maailmalle, joka ei halua kuulla sinusta. Moni muu on tiennyt tämän koko elämänsä, minä tiedän sen nyt.

Ensi kerralla siis, kun haluat kannustaa jotakuta, mieti vielä, väitätkö silti kaiken olevan mahdollista. Siihen sisältyy nimittäin valtavasti odotuksia. Se, että vappuviikolla avattu Loukko osoittautui mahdolliseksi, ei tarkoita, että se olisi ollut sitä välttämättä. Nykytilanne ei tullut itsestään universumin lahjana, vaan taivaan rajat tulivat vastaan monta kertaa.

Se, mitä tässä kohtaa kelpaa tuulettaa, on että Loukon mahdollistivat suurelta osin sellaiset ihmiset, joiden ei yhteiskunnan mielestä olisi pitänyt siihen edes pystyä: köyhät, työkyvyttömät, poliittisesti marginaaliset, mielenterveytensä kanssa kipuilevat ja sukupuoleltaan sellaiset, joita ei virallisesti ole edes olemassa.

Että vaikka kaikki ei olekaan mahdollista, moni asia kuitenkin on. Itsestäänselvää se ei kuitenkaan ole.

 

 

Teksti on julkaistu alunperin päätoimittamassani LoukkoZine-verkkomediassa.

Kommentit (1)
  1. ’Vain taivas on rajana’ on yhdessä ääripäässä akselilla, jossa toisessa ääripäässä on kaikesta loukkaantuminen. Rakentava, sanoisin jopa valistuksellinen, maksiimi on, että ongelmiin löytyy ratkaisuja (mutta se edellyttää työntekoa valittamisen sijasta.).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *