Voiko feministi nauttia seksistisestä taiteesta?

Taiteen eettisyys on mietityttänyt minua niin kauan kuin olen tiedostanut olevani feministi. Minkälaisesta taiteesta on okei nauttia, kun vaatii kaikilta tasa-arvoisempaa maailmaa? Onko tekopyhää esineellistää fiktiivistä hahmoa tai minäkertojaa runossa, kun pyrkii todellisessa maailmassa toista ihmistä joka tasolla kunnioittavaan suuntaan?

Olen alkanut kirjoittaa aiheesta lukuisia kertoja ja päätynyt aina deletoimaan tekstiyritelmät, koska en ole päässyt pohdinnassani mihinkään varsinaiseen lopputulokseen. Aihe tuntuu liian laajalta ja minkään täsmällisten rajojen vetäminen mahdottomalta. Sisältövaroitusten käyttö taiteessa ja toisaalta vaikkapa tietyn aikakauden tietystä taidesuuntauksesta “luopuminen” tuntuvat molemmat yleislinjauksina hankalilta, mutta joissain asiayhteyksissä silti tarpeellisilta ratkaisuilta.

Annoin aiheesta joskus jopa haastattelun Veikkauksen X-lehteen, mutta en tainnut koskaan jakaa sitä somekanavissani, koska koen sanojani lainatun artikkelissa tarkoitushakuisesti. Samaan juttuun on haastateltu myös taiteilija Teemu Mäkeä, mikä sekin on itselleni hieman hankalaa. Miten suhtaudun taiteen nimissä eläintä kiduttaneeseen ihmiseen tällaisessa kontekstissa – onko minusta ok antaa tilaa hänen ajatuksilleen ja muulle taiteelleen? Voinko olla julkisesti samaa mieltä täysin sietämättömän teon tehneen ihmisen kanssa ja silti arvostaa hänen muuta taidettaan?

Siteeraan vielä itseäni edellämainitusta artikkelista: “Olen feministinä miettinyt tosi paljon, voisinko julkaista runojani, jotka aivan varmasti ovat seksistisiä, sukupuolittavia ja stereotypioita ylläpitäviä.”

Varsinkin nuorempana olen nauttinut kovasti Bukowskista ja muusta beat- tai beat-vaikutteisesta kirjallisuudesta, jossa nainen on usein huora tai korkeintaan kiusallinen sivujuonne miesten tarinassa. Tämä näkyy eittämättä myös omassa taiteessani. Olen viihdyttynyt Robert Crumbin naishahmoja objektivoivista sarjakuvista ja fiilistellyt typeriä möläytteleväksi setämieheksi paljastuneen Kauko Röyhkän sanoituksia. Ylipäätään joitain vuosia sitten tajusin, että siihen asti suhteellisen tasokkaana pitämäni kirjahyllyni oli pöyristyttävän miehinen. Ja toisaalta – ketä se haittaa, jos kerran pidän juuri näistä teoksista?

Entä sitten taiteen nimissä harjoitettu kulttuurinen omiminen? Se olisi oman esseensä tai esseekokoelmansa aihe, mutta liittyy nähdäkseni vahvasti samaan keskusteluun, joka kaikki kulminoituu samoihin kysymyksiin: voinko toimia näin, olenko tekopyhä, onko ristiriita tekojeni ja sanojeni välillä liian suuri?

Vuosia kestäneen pohdinnan tuloksena on, etten tiedä.

Toisaalta ajattelen, että taiteen rajoittaminen on vaarallinen tie, jolle astumista pitää pohtia todella tarkkaan. Toisaalta en tiedä, miksi muutenkin yhteiskunnan valta-asemassa olevien väkivaltaisia fantasioita kannattaisi ikuisesti vain tukeakaan.

Mielestäni taidettakin olisi syytä ainakin välivaiheena kuluttaa ja mahdollistaa jonkinlaisen kiintiöajattelun kautta, jotta ymmärrys taiteen tekijäkunnasta monipuolistuisi. Onhan selvää, että kautta aikojen naisia ja sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä on jätetty kirjoittamatta niin taide- kuin kaikkeen muuhunkin historiaan. En usko hetkeäkään, että taidekenttä on kautta aikain ollut niin miehinen vain siksi, että miehet olisivat lähtökohtaisesti parempia kirjoittajia, maalareita tai veistäjiä. Tämä ei tarkoita, etteikö mies voisi myös olla “lajinsa paras” – ainoastaan, ettei näin välttämättä automaattisesti ole vain siksi, että miehen on ollut helpompi päästä esiin ja saada arvostusta.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että myös taiteilijoiden täytyy miettiä sanojaan ja tekojaan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Kritiikkiä rakenteita – myös ja ehkä erityisesti taide- ja kulttuurikentän – vastaan tarvitaan. Taiteen historiaa ei tarvitse häivyttää, mutta sitä täytyy voida tarkastella kriittisesti. Voi olla, että joudumme jossain vaiheessa ajattelemaan totuutena pitämämme kaanonit uudestaan.

Ehkä jonkinlaisena yleisenä linjauksena sanoisin, että sekä taiteilijalla että taiteesta nauttivalla on vastuu vähintään käydä nämä pohdinnat läpi. Jos päättää käyttää taiteessaan sortavia elementtejä, on tärkeää vähintäänkin tiedostaa, miksi tekee niin ja miettiä, onko se viestin välittämiseksi oikeasti tarpeellista. Halusimme tai emme, myös sillä on väliä, kuka näin toimii, ja mihin suuntaan lyönti silloin lähtee.

Mitä enemmän näitä asioita pyörittelee ja mitä tarkemmin oman asemansa tiedostaa, sitä vähemmän setämiestaiteilijoiden huorakuvasto toisaalta jaksaa inspiroidakaan.