Anna-Leena Härkönen: Herkkänahkaiset
Ennen luulin, että minussa on joku vika. Tai siis onhan minussa montakin, mutta ennen luulin, että minussa on vikaa jotenkin erityisen paljon. Mutta ei! Olen psykologisten testien mukaan ainoastaan erityisherkkä.
Tällaisesta luonteenpiirteestä, mikäli sitä voi siksi kutsua, on alettu puhua enemmän vasta viime aikoina. Monet julkisuuden henkilötkin ovat tulleet kaapista ulos.
Ennen kuin diagnosoin ilahtuneena itseni erityisherkäksi, minulla oli ikävä tapa nimittää itseäni hermoheikoksi.
En kestä kovia ääniä enkä viihdy kirkkaissa valoissa. Suuret väkijoukot ja liian pitkät ja aktiiviset sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut täysin. Tarvitsen joka päivä tunnin pari yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, tai muuten en selviä iltaan asti.
Parasta olisi, jos voisi silloin nukkua, mutta aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi työmatkoilla tai ryhmätapahtumissa minun täytyy vetäytyä vaikka kahvilaan yksin keräämään voimia.
Enkä minä ole ollut ainoa itseni nimittelijä, kyllä sitä naljailua on kuultu muiltakin.
– Ai, hän vetäytyy taas päiväunille!
– Miten nuori ihminen voi väsyä niin vähästä?
– Miten sä oot voinut kasvaa suurperheessä kun sä et kestä yhtään meteliä? (Ehkä juuri sen takia en kestä.)
– Mikä sua nyt taas ahdistaa, eihän tässä oo mittää hättää!
Ja niin edelleen. Toiset ovat kovapintaisempia kuin toiset. Tietenkään kaikki eivät voi ymmärtää tällaista vavahtelua, mutta minusta pitäisi ainakin pyrkiä siihen. Ja on hyvä, että tiedostaa, mikä itselle on liikaa.
En voi käydä katsomassa liian väkivaltaisia elokuvia tai teatteriesityksiä. Ne tulevat uniin ja pilaavat mielialan pitkäksi aikaa. En voisi kuvitella enää ikinä meneväni rock-konserttiin.
Kauppojen jouluruuhkat vältän pysymällä kotona. Jos joku puhuu minulle tylysti tai viileästi, alan heti vainoharhaisena miettiä, olenko loukannut häntä.
Otan liian usein vastuun erilaisten tilanteitten ilmapiiristä. Ja jos elää jatkuvasti tuntosarvet koholla, alkaahan se uuvuttaa.
Ymmärrän, että sana ”erityisherkkyys” saattaa ärsyttää ja tuntua hörhöltä hienostelulta. Sanasta tulee ehkä sellainen olo, että erityisherkkä kuvittelee olevansa jotenkin parempi kuin muut.
Ja aivan varmasti joku kohta julistaa: ”Ei ennenkään ollu mitään erityisherkkyyksiä ja silti vaan pärjättiin kun oli pakko!”
Pärjättiinkö? Erityisherkkiä on ollut aina. Sodan jälkeen mielisairaalat täyttyivät henkisesti hajonneista miehistä, ja kodeissa perhe sai pelätä, milloin isällä taas naksahtaa päässä, kun tulee joku traumaattinen tilanne mieleen.
Kyllähän sodassa murtuivat kovapintaisemmatkin. Jos ei ollut erityisherkkä rintamalle mennessä, palatessa oli. Meidän sukupolvemme, ja varsinkin naiset, voivat vaalia erityisherkkyyttään vapaammin kuin nuo miehet koskaan.
Niitten, joita taas yksi uusi taudinkuva ärsyttää, kannattaisi muistaa, ettei erityisherkkyys ole asennekysymys. Se ei lähde lenkkeilemällä tai saunomalla. Eikä erityisherkkä vaadi erityiskohtelua. Hän vain toivoo saavansa olla sellainen kuin on, ilman mollaamista ja taivastelua.
Minulle kerrottiin, että nykyään on olemassa jopa erityisherkkien tukiryhmiä. Tulee mieleen joukko ihmisiä, jotka istuvat tulpat korvissa hämärässä huoneessa ja pitävät toisiaan käsistä kiinni.
Niin tuttua! Meitä oli 50- luvulla pienessä asunnossa 7- henk perhe. Salpausselän kisat ja PekkaTiilikaisen huuto; varrrmaa alastuloo…ui ui ui…jo lapsena päätin ; meil’ ei tiilikaiset huuda, eikä kukaan muukaan…ahistaa. Suuret väkijoukot tungeksimassa/ kierrän kaukaa. Onneksi asun yksin ja naapuritkin ovat hiljaista väkeä.
Kyseessä ei ole sairaus vaan ominaisuus, erityisherkkyydelle ei siis ole olemassa taudinkuvaa eikä diagnoosia.