Anna-Leena Härkönen: Tähtiluokitus ei tee hyvää hotellia

Ennen harrastin asuntojen googlailua ja unelmoin kattohuoneistoista Ullanlinnassa. Nyt se on vaihtunut hotellien googlailuun. Yö tai pari loistohotellissa on mahdollista saada, kattohuoneistoa todennäköisesti ei.
Hotellihaaveilu on minun mindfulness-harjoitukseni, paitsi että en ole läsnä hetkessä vaan jossain muualla.
Kuvittelen itseni katosvuoteeseen tai turkoosin uima-altaan äärelle. Jos joku on lähdössä matkalle, kysyn heti: ”Mikä hotelli?” Miehet eivät koskaan muista.

Tähtiluokitus ei tee hyvää hotellia. Esimerkiksi näköala parvekkeelta on tärkeä, jos on matkalla yksin. Kun matkustaa jonkun kanssa, hän on se näköala.
Jos menee halvimpaan hotelliin ja respassa on hapan ämmä, tulee kauhea koti-ikävä. Toisaalta joskus viiden tähden boutique-hotellikin vetää mielen apeaksi, jos sisustus on steriili ja työntekijöitten käytös ylimielistä.
Kerran vietin työmatkalla yön barcelonalaisessa hotellissa, jossa kylpyhuoneen hanat oli muotoiltu niin moderneiksi, että en saanut niistä vettä. Pesin hiukseni käsienpesualtaassa.
”I’m too stupid to use your shower”, sanoin respalle lähtiessäni.
Kaipaan niitä aikoja, kun hotellihuoneitten avaimissa killui raskas numeroitu pallo. Eikä puhettakaan, että avaimen olisi saanut ottaa mukaan, kun lähtee kaupungille. Se annettiin respan tädille tai sedälle, joka työnsi sen varmaan talteen lokeroon ja antoi pyydettäessä takaisin.
Nykyajan avainkortit ovat epäuskottavia ja -luotettavia. Liian usein käy niin, että kun tulee väsyneenä hotelliin ja käyttää avainkorttia lukijassa, vihreä valo ei syty. On palattava respaan pyytämään uutta korttia.

Yö hotellissa voi olla hiljaisuuden retriitti. Aina en onnistu saamaan huoneen monimutkaista televisiota auki ja uskottelen itselleni, että sillä on tarkoituksensa. Olla hiljaa ja mietiskellä mankeloitujen lakanoitten välissä. Tuntea, että minulla on kaikki maailman aika.

Joskus pikkulasten vanhemmat menevät kotikaupunkinsa hotelliin yöksi saadakseen vähän ”aikuisten aikaa”. Sen ymmärtävät kaikki.
Minä haluaisin joskus mennä yöksi helsinkiläiseen hotelliin, vaikka minulla ei enää ole pikkulasta. Tiedän, se olisi naurettavaa, mutta ajatus siitä, että kotona kaikki työt kaatuisivat päälle ja pääsisi yhdeksi yöksi toisenlaiseen ympäristöön minilomalle, ilahduttaa.
Ystäväni Anu antoi aikoinaan itselleen 18-vuotislahjaksi yön kotikaupunkinsa hotellissa. Hän oli kuvitellut sen loistokkaaksi kokemukseksi.
Huone oli jäätävän kylmä. Eihän nuori tyttö kuitenkaan kehdannut mennä vaatimaan mitään vastaanotosta, joten hän paleli koko yön. Aamiaispöytä sen sijaan oli tuntunut ylelliseltä.
Hotelliaamiainen on seikkailu. Ensin pitää kiertää pöydät, että saa kokonaiskuvan. Vasta sen jälkeen voi kerätä ruoat lautaselle. Parhaat aamiaiset saa Thaimaassa. Dim Sumeja, nuudeleita, smoothieta. Espanjassa osataan aamiainen täydellisesti. Usein on tarjolla kuohuviiniäkin. Ja Virossa saa yleensä haudutettua ohrapuuroa, jota harvoin viitsii kotona tehdä.

Vietnamissa on ihania hotelleja, mutta työntekijöitten kielitaito ei aina riitä, vaikka ystävällisyyttä riittää.
Kerran yritin tilata lasin valkoviiniä. Ei onnistunut. Ei sittenkään, vaikka piirsin lautasliinaan viinilasin kuvan. Lasi tuotiin, mutta se oli tyhjä.