Sanan voimalla
Sanan voimalla

Anna-Leena Härkönen tottui uuteen leluunsa

Olin vannonut, että en koskaan hanki älypuhelinta. Puhelinta tarvitaan mielestäni puhumiseen, ei mihinkään muuhun. Ennen minulla oli vanhuksille suunnattu malli nimeltä Doro. Ja että se oli minulle rakas! Puhelimen vaihtoon vaikutti tasan yksi asia: Nordean uusi tunnuslukulaite.

Anna-Leena Härkönen

Myös tunnuslukukortti oli minulle rakas. Olin hiljalleen oppinut käyttämään sitä huutamatta. Ja sitten ne menivät vaihtamaan sen tunnuslukulaitteeksi, turvallisuussyistä. Laite on mahdoton. Sen kanssa täytyy olla todella nopea, muuten pitää aloittaa aina uudelleen alusta. Jopa miespuoliset, insinöörisieluiset ystäväni ovat myöntäneet, että sen käyttäminen on hankalaa. Minulle yritettiin opettaa laitteen haltuun ottamista Nordean konttorissa. Kiroilin ja lähdin kävelemään.
Surin pitkään sitä, että minulla ei ole vaihtoehtoja kun laite tulee pakolliseksi. Kunnes kuulin, että älypuhelimen tunnuslukusovellus on huomattavasti helpompi tapa maksaa laskuja.
– Jos mun yheksänkytkuusvuotias äitini on oppinut käyttämään älypuhelinta, opit sinäkin! ystäväni rohkaisi. (Hänellä itsellään ei muuten ole älypuhelinta. Aikoo kuulemma katsoa ensin, miten minun käy, ja hommata sen vasta sitten.)

Menemme miehen kanssa ostamaan älypuhelinta. Melko pian myyjä alkaa kommunikoida pelkästään mieheni kanssa. Syistä, jotka vain myyjä ja mieheni tietävät, joudun vaihtamaan myös operaattoria. Sen takia saan soitella vanhalla kännykällä vielä viikon. Uudella puhelimella pystyy kuitenkin harjoittelemaan esimerkiksi laskujen maksamista. Ja se onnistuu!
Opetellessani itken vain kerran, ja se on saavutus. Uhkaan myös heittää puhelimen ikkunasta tietäen, että en tee niin.
26.2.2018 kello 10.30 vanha puhelimeni vaikenee lopullisesti. Ja uuden pitäisi aktivoitua.

Olen tapahtumahetkellä oululaisessa alusvaateliikkeessä. Puhelin on jo avattu valmiiksi. Ei tapahdu mitään. Puhelimen näytön yläkulmassa lukee ”ei verkkoa”.
– Mikä tässä nyt on? kysyn myyjältä.
– Sulje se ja avaa uudelleen, myyjä neuvoo.
Teen niin. Ja puhelin soi saman tien. En uskalla ensin vastata. Mutta osun kuin osunkin oikeaan kohtaan. Toisessa päässä on mieheni. Hän haluaa vain tarkistaa, että yhteys toimii.
– Mä pelkään tätä puhelinta, tunnustan myyjälle lopetettuani keskustelun. Hän nauraa.
Saman tien minusta tulee omistushaluinen.
– Et koske siihen! sähähdän kummitädilleni kahvilassa, kun hän yrittää ottaa puhelimen käteensä. Minun puhelimeni.
Kummitätini alkaa sitten näpertää oman puhelimensa kanssa näkemättä ja kuulematta mitään.

Nyt olen jokseenkin tottunut uuteen leluuni. Näppäimistö tuntuu yhä liian pieneltä. Eikä puhelinta ole mukava pitää kädessä. Liian leveä ja litteä! Mutta pääasia, että en jäänyt kelkasta. Olen uskottava henkilö. Olen olemassa.
Säästän vanhan Doroni siltä varalta, että joku haluaisi sen.
– Kuka sen muka haluaisi? poikani kysyy ivallisesti.
– Vaikka joku lapsi, vastaan.
– Varsinkaan kukaan lapsi ei halua tota puhelinta!
Ei tietenkään. Miksi lapset, nuo tulevaisuuden lipunkantajat, haluisivat laitteen, joka on keksitty ajanlaskumme alussa?
Lohdutukseksi kaikesta kärsimyksestä olen luvannut itselleni puhelimeen vaihtokannen. Siinä on Lumikin sivuprofiili.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *