Anu Koivunen: Vaikenemisen historian varjot

Kansalaisaloite äitiyslain säätämiseksi etenee eduskuntaan, hurraa! Nimiä kerätään toukokuun loppuun saakka, mutta vaadittavat 50 000 allekirjoitusta saatiin kokoon äitienpäivän tienoilla.
Kyse on esityksestä laiksi, jonka mukaan naisparin vanhemmuus voitaisiin vahvistaa neuvolassa samaan tapaan kuin heteroavopareilla. Näin naispareille vuosittain syntyvät noin 150 lasta saisivat heti syntymästä tasaveroisen kohtelun muiden lasten kanssa, ilman että toisen vanhemman pitää käynnistää perheen sisäinen adoptioprosessi.

Ironista kyllä, kansalaisaloitteen sisältönä on oikeusministeriön valmistelema lakiesitys, joka tehtiin edellisen hallituksen aikana, mutta jonka viemisen eduskuntaan kristillisdemokraatit estivät. Tilanne on tuttu: sukupuolineutraali avioliittolaki ei edennyt hallituksen esityksenä tai eduskunta-aloitteena, vaan tarvittiin kansalaisliike.
Äitiyslaista tullaan eduskunnassa kuulemaan tutut repliikit. Kannattajat puhuvat ihmisoikeuksista, lasten oikeuksista ja yhdenvertaisuudesta. Vastustajat maalaavat uhkakuvia perheinstituutiota uhkaavasta rappiosta. He näkevät lain viestivän hyväksymistä, jonka he kiistävät: kaikki lapset ja perheet eivät ole samanarvoisia.

Homoilla politikoiminen ei ole uutta. Kun homoseksuaalisuus poistettiin rikosluokituksesta vuonna 1971, kansanedustajat säätivät vastineeksi kirkon ideoiman asennepykälän, joka kielsi ”julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen”. Tämän kehotuskieltona tunnetun pykälän taustalla oli sama ymmärrys, joka 2010-luvulla näkyy Venäjällä säädetyissä niin sanotuissa homopropagandalaeissa: ajatus, että homoseksuaalisuus on tarttuva, neutraalien tai positiivisten kuvien kautta ”viettelynä” leviävä tauti, josta siksi täytyy vaieta.
Pykälän perusteella ei koskaan tuomittu ketään, mutta sen kumoamiseen tarvittiin ”30-vuotinen sota”, kuten asianajaja ja pitkäaikainen SETA-aktivisti Ulf Månsson totesi Helsingissä viime viikolla järjestetyssä Tietoisesti vaiennetut -seminaarissa.
Kehotuskiellon merkityksiä homojen ja lesbojen elämään tai laajemmin suomalaisen yhteiskunnan tapaan puhua – tai siis vaieta – homoseksuaalisuudesta voidaan vain arvailla, koska historia on tutkimatta. Selvää on, että se vaikutti julkiseen keskusteluun ja tiedotusvälineisiin.

Ainakin Yleisradiossa homoseksuaalisuudesta vaiettiin. Arkistotietojen mukaan se oli esillä 1970-luvun tv-ohjelmissa vain neljä kertaa, ja tilanne oli tuskin radikaalisti toisenlainen radion puolella tai MTV:n ohjelmissa. Myöhemminkin homous oli pitkään ongelma, josta papit, psykiatrit, lääkärit ja juristit keskustelivat. Kesti kauan ennen kuin homohahmoja ilmestyi sketseihin tai perhesarjoihin.
Monen suomalaisen mielestä homoja ei ollut, koska heitä ei näkynyt – mediassa. Hymy-lehti tosin maksoi meikkitaiteilija Monsieur Mosselle siitä, että tämä muka-avioitui poikaystävänsä kanssa Amsterdamissa 1971. Kehotuskiellon Suomessa Tom of Finland ei todellakaan päässyt patalappuihin ja pussilakanoihin, vaan niiden piirtäjäkin oli tiukasti kaapissa perheelleen. Vaikenemisen ja kieltämisen historia on nurkan takana, ja monille myös tämän päivän todellisuutta.
Niin kehotuskiellon kumoamiseen kuin äitiyslain ajamiseenkin on tarvittu kansalaisaktivismia. Ilman näkemyksellisiä ja rohkeita yksilöitä ja järjestöjä ihmisoikeustyö ei etene. ”Kiitos, että annatte myös minulle historian”, sanoi Setan puheenjohtaja Panu Mäenpää avatessaan Tietoisesti vaiennetut -seminaarin. Sanoihin on helppo yhtyä.