Jörn Donner: Aallokkoa Ankkalammikossa

Olen huono suomenruotsalainen. Tai sitten en ollenkaan. Paitsi että olen molempia kotimaisia kieliä kohtuullisen hyvin käyttävä kirjoittaja ja puhuja.

Huonouteen on monta syytä. Lapsuudessani puhuin pelkästään suomea. Koska ympäristöni ainakin osittain oli ruotsinkielinen, opin senkin kielen vaivattomasti. Lapset oppivat kieliä nopeammin kuin vanhemmat ihmiset.

Käsite suomenruotsalaisuus on osittain virheellinen ja harhaanjohtava. Kaikki olemme johonkin aikaan tänne tulleet niiden tuhansien vuosien aikana kun Suomi vapautui jääpeitteestä ja vedestä. Jotkut myöhemmin. Saamelaiset ehkä ennen muita.
Mitä itseeni tulee, perheeni on tullut Venäjän kautta Saksasta ja sitten eri teitä Kokkolaan ja Helsinkiin ja taas maailmalle. Tällaisia tarinoita on maassamme yllin kyllin, eikä niiden perusteella voida todeta muuta kuin että asianomainen on tällä hetkellä Suomessa asuva henkilö, useimmiten Suomen kansalainen.
Toivottavasti maassamme asuvat eri maiden kansalaiset eivät tästä pahastu. Muutamat heistä haluavat omaksua luterilaisen uskonnon siinä toivossa, että sulautuisivat paremmin valtaväestöön. Maa on virallisesti kristitty ainakin lipun perusteella. Uskonto ei kuitenkaan määrittele suomalaisuutta, lipusta huolimatta.

Suomi on suomenkielinen maa, jossa ruotsin ohella puhutaan satoja kieliä. Se tosiasia, että ruotsinkielisiä on lähes kolmesataatuhatta, ei sinänsä anna oikeutusta erityiskohteluun, paitsi perustuslain tasa-arvon ja historian oppien perusteella.
Ruotsinkielisten valta-aseman murtaminen oli suomalaisen sivistyneistön päätehtävä jo 1800-luvulla. Siinä samassa kehittyi ja kasvoi se Suomi, joka itsenäistyi.
Ruotsinkielisten reviirien puolustaminen on ollut niin sanotun suomenruotsalaisuuden päätehtävä. Tätä tehtävää hoitavat Rkp:n poliitikot joskus hyvinkin tehokkaasti, apunaan erilaiset verkostot, joiden takana on paljon rahaa. Asiaa on edesauttanut Ahvenanmaan erityisasema.
Rkp on viime vuosikymmenten aikana useimmiten pystynyt pääsemään mukaan maan hallitukseen. Puolueen puheenjohtaja vuoteen 2016 asti pettyi hallitusratkaisuun, joka tehtiin ilman hänen puoluettaan. Hän jätti puheenjohtajuuden ja eduskunnan ja meni kiinalaisen yrityksen palkkarengiksi valmistelemaan teollista projektia, josta kukaan ei vielä tiedä mitään.
Tämä tapaus viittaa rahaan. Vanhaa ruotsinkielistä pääomaa maassamme on paljon, mutta sillä ei hirveän pitkälle pötkitä. Uudet miljonäärit ovat melkein poikkeuksetta suomenkielisiä.
Suomenruotsalaisesta puoluepolitiikasta voidaan todeta, että se on jonkin verran avoimempaa ja sallivampaa kuin muu politiikka maassamme, etenkin kun katsoo nykyistä koalitiota. Oppositiossa suomenruotsalainen puolue on koditon, kun se ei pysty nojaamaan ministeripaikkoihin ja niiden tuomiin etuisuuksiin.

Miksi sitten kirjoitan aallokosta Ankkalammikossa? Kaikki hyvin? Ei kaikin puolin.
Samaan aikaan kun maassamme tarvitaan yhä enemmän kielitaitoisia ihmisiä, jatkuu typerä yksikielisyyspropaganda, nyt monen hallituspuolueita lähellä olevan poliitikon toimesta. Verukkeena on käytetty väittämää, jonka mukaan ruotsin kielen taito estäisi muiden kielten omaksumista. Kaiken kukkuraksi monet kuvittelevat, että englannin kielen taito riittää maailmalla.
Monet pätevät suomenruotsalaiset hakeutuvat Ruotsiin ja muualle. Aivovuoto jatkuu.
Suhtautuminen suomenruotsalaisiin on joskus saanut rasistisia piirteitä. Nuorena pelkäsin pahoja tappelujengejä. Hurri oli kirosana.

Eräs historioitsija on väittänyt, että Ruotsin aika Suomessa – siis ennen vuotta 1809 – oli pelkkää kurjuutta ja harvainvaltaa. Harvainvaltaa se oli, kuten myöhempi Venäjän aikakin, joka kuitenkin erosi edukseen Suomen saavuttaessa suuriruhtinaskunnan aseman.
Mutta laki oli Ruotsin vallan lakia, kansalaisoikeudet paremmat kuin tsaarin ikeen alla. Sivistys tuli lännestä.

Ja tulee edelleenkin.