Leena Majander: Nenä kiinni naamakirjassa

Noloa tunnustaa, mutta olen yliaktiivinen somessa. Kun arjessa sattuu mukavia, jaan ne ilahduttamaan kavereitakin. Tyttäriä touhuni naurattaa ja ajoittain hävettää. Olen luvannut olla jakamatta lastenlasten kuvia, olivatpa ne kuinka herttaisia tahansa.
”Sinä kun olet siellä feispukissa,” ystävätär aloittaa ja kyselee tuttavien kuulumisia. Samaan hengenvetoon hän vannoo, ettei aio ikinä koskaan milloinkaan liittyä sellaiseen, missä hänen on jaettava elämänsä koko maailmalle.

Kerron hänelle ystäväpiirin uutisia ja sen, että siellä Facebookissa ei ole pakko jakaa yhtään mitään. Voit kurkata kaverin elämään ja itse olla hipihiljaa, jos siltä tuntuu. Voit pitää mäyräkoirasi ja laskiaispullasi yksityisyyden suojassa. Ehkäpä pieni tykkäys silloin tällöin kuitenkin lieventäisi kansantauti yksinäisyyden oireita? Haittaisiko, että joku ajattelee sinua edes tykkäämispeukun painamisen verran?

Iloa on kiva jakaa, mutta vastoinkäymisistä tuntuu paremmalta vaieta, olla levittämättä huolta lähipiiriä laajemmalle. Kun tauti tyrmäsi minut lääkehuuruissa petin pohjalle, jaksoin vain sormeani nostaa, tykätä. Ikkuna ulkopuoliseen maailmaan pysyi auki juuri Facebookin kautta. Elämä oli toisaalla ja näytti jatkuvan, vaikka omani yski.
Some madaltaa kynnystä pitää yhteyttä kavereihin ja satunnaisetkin tuttavat tuntuvat läheisemmiltä. Kun oikeassa elämässä kohdataan, se onkin ison halin paikka. Pysyn kärryillä heiloista ja työpaikoista, mutta myös vaaliasetelmista ja taloussotkuista.

Eräs oranssinaamainen mies on varastanut aikaani tarjoilemalla sanasalaattiaan pian kaksi vuotta. Hänen twiittinsä pöyristyttävät yhä – ja sinkoavat minut holtittomalle nettivaellukselle lisätietojen perässä. Välillä määrään itselleni mojovia annoksia vieroitushoitoa tai jopa katkoa: Nenä irti naamakirjasta!

Teknologia kerää jäljen jokaisesta napinpainalluksesta – elämästäni kertyy väkisinkin isoa dataa. George Orwellin Vuonna 1984, seitsemänkymmentä vuotta vanha visio Isoveljen valvovasta katseesta, alkaa olla täyttä totta. Tästä tietoisena ja tästä huolimatta tarjoan avokätisesti Zuckerbergin Markille ja Gatesin Billylle tietoja siitä, mikä minua tänään askarruttaa. Jossakin pilvipalvelujen keskellä tiedetään minusta enemmän kuin itsekään tiedän. Some koukuttaa sokerin lailla ja tykkäyksiä imetään kuin pikkuisena peukaloa. Ihan vähän oli aikomus vilkaista, mutta some nappaakin melkein koko käden.

Kun historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, on netissä osattava fiksut käytöstavat ja hoksaava lukutaito. Meidän mukavien ja hyväuskoisten rinnalla siellä riehuu synkempääkin sakkia, joiden kanssa saa olla tarkkana. Ja keitä ovat me ja keitä ovat ne? Some yhdistää, mutta myös erottaa ja eristää.
Maailman tai ainakin Euroopan uudeksi pelastajaksi mainittu Manu Macron on käymässä lainsäädännöllä netin tuomien ongelmien kimppuun. Tunnen olevani voimaton sunnuntaisomettajana, joka luovii kuplien keskellä. Rauhoittelen mieltäni kotimaisen Manun lausunnolla: ”Kyllä se siitä!”