Kevyesti kidutuksesta

Nykyisessä liioitteluun taipuvaisessa poliittisessa keskustelussa minua ärsyttää ilmiöiden vertaaminen milloin natseihin, milloin Stasiin ja milloin mihinkin totalitaariseen järjestelmään. Kun etsin luettavaa yksinäisyydestä, törmäsin Eija-Riitta Korholan blogikirjoitukseen, jossa varsin lennokkaasti rinnastetaan Stasin psykologisen kidutuksen uhreiksi joutuneet poliittiset vangit ja suomalaiset yksinäiset. Kyllä, yksinäisyydestä on tärkeää puhua, mutta ei vesittämällä kidutuksen uhrien kokemukset – eristämistä käytetään edelleen kidutuskeinona ja Punaisen Ristin raportin mukaan se tuntuu kovia kokeneistakin vangeista usein kaikkein pahimmalta kidutusmuodolta. Eräs vanki, jonka Stasi eristi kuukausiksi, kertoi että olisi mieluummin ottanut sähköshokkeja.

Stasi piti poliittisia vankeja eristyssellissä joskus vuodenkin yhtä mittaa. Eristämistä psykologisena kidutusmuotona on tutkittu paljon. Ihminen on sosiaalinen eläin ja eristäminen tuhoaa psyyken tehokkaasti. Seurauksena on univaikeuksia, paniikkikohtauksia, ahdistuneisuutta, vainoharhaisuutta, hallusinaatioita ja masennusta. Eristetty pyrkii vahingoittamaan itseään tai hän voi romahtaa henkisesti kokonaan. Monilla poliittisilla vangeilla eristäminen vaikutti loppuelämän.

Kuten useissa länsimaissa, yksinäisyys on Suomessa paheneva ongelma, joka tulee aiheuttamaan kasvavia kansanterveydellisiä kuluja. Suomalaisen, vapaan kansalaisen yksinäisyyden tai eristyneisyyden kokemusta ei kuitenkaan voi verrata systemaattiseen kiduttamiseen.