Sotapäälliköt
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolaista raivostutti aamulla televisiossa. Häntä suututti se, että Suomi ei nyt ole niissä pöydissä, joissa Libyan asioista tulevaisuudessa oikeasti päätetään. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Suomi ei lähettänyt hävittäjiään sotatoimiin. Niitä ei edes pyydetty, mikä tietysti raivostuttaa vielä enemmän. Kaikkein eniten tietysti harmittaa se, että Ruotsi osallistuu tähän suureen ja sankarilliseen sotaretkeen.
Liian moni poliitikko haluaa olla myös sotapäällikkö. Ehkä kaikki haluavat, mutta joissain se näkyy selvemmin kuin useimmissa muissa. Erityisesti kokoomuksen johtohahmot näyttävät olevan kovin kiinnostuneita sotimisesta. Torvisoitto ja marssiaskelten kaiku elähdyttävät mieliä.
Kun Alexander Stubb nimitettiin ulkoministeriksi, hän piipahti melkein ensi töikseen Afganistanissa tapaamassa rauhanturvaajiamme. Uutisfilmeissä ministeri liikkui sotilaallisen jämäkkänä ja loi teräviä katseita kypärän reunan alta kuin parhaat näyttelijät elokuvissa. Hän oli tosiaankin pukeutunut kypärään ja suojaliiveihin, vaikka oikeat sotilaat ja jopa toimittajat pyörivät ympärillä paitahihasillaan. Kontrasti antoi sotilaallisen vaikutelman lisäksi kuvan myös lapsellisuudesta.
Halu osallistua Libyan sotaretkeen näyttää minun silmissäni samalta kuin poikajoukon antama sakinhivutus hankalalle tyypille. Lyömisestä huolehtivat isot korstot, mutta sieltä turvallisten selkien takaa myös pätemisenhaluinen reppana haluaa päästä vähän moksauttamaan. Se nostaa itsetuntoa ja rehveli luulee saavansa teollaan isojen poikien hyväksyntää. Tosiasiassa hänen paskamaista luonnettaan halveksitaan.
Vaikka sodalla onkin YK:n hyväksyntä, ei silti tarvitse rynnätä etulinjaan. Suomella on pitkät perinteet ja ennen kaikkea osaamista rauhanturvatoiminnassa, joten kannattaa keskittyä siihen. Sen lisäksi humanitaarista apua tullaan varmasti pyytämään myös meiltä. Sodassa kuolee ja haavoittuu ihmisiä ja infrastruktuuria tuhotaan surutta. Kyllä asioiden korjaamiseen resursseja tarvitaan ja silloin voi Suomikin olla avuksi.
Se siinä vain on huono puoli, ettei jälkisiivous ole läheskään niin kunniakasta kuin sotiminen. Oikeassa sodassa moni poliitikko olisi päässyt poseeraamaan ja antamaan kuvan jämerästä johtajasta ihan tositoimissa. Tosin tietenkin turvallisesti selustassa.
Liekkö kiire sotimaan jotta voidaan jälleenrakennusraha kakusta saada oma siivu.
Ja sitten sotaan lähtemisen jälkeen ihmetellään mahdollisia pommi-iskuja Suomessakin. Jossain varoitettiin kerjäämästä verta nenästään, ja se varoitus sopisi suomalaisillekin sotaintoilijoille.