Arkilyriikkaa

Negatiivisen ansioluetteloni runko koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä kerron itsestäni yleisellä tasolla eli ihmisenä. Toinen kappale kertoo, millainen olen ihmissuhteissa. Kolmas osa kiinnostanee eniten työnantajia.

Ihmisenä olen paska. Minä olen juuri se, joka on ihmisten ruokatuntien aikana apteekissa, kaupassa tai kahviossa etenemässä kiireettömästi. Poukkoilen edestakaisin mielihalujen ja selkäytimessä muodostuneiden impulssien ajamana. Minulla on lompakkona pelkkä pussukka, jossa setelit (yksi vitonen), kolikot, kortit ja kuitit ovat yhtenä sekamelskana. Maksan aina kolikoilla, kaivelen viisisenttisiäni, kun “pittäähän näistä koettaa erroon päästä”. Jos minulla on kiire, huohotan ihmisten niskassa jonoissa ja tungen omia tavaroitani ihmisten tavaroiden sekaan. Kun minulla on kiire, liikennesäännöt – ylipäänsä säännöt – eivät koske minua. Kun minulla ei ole kiire, moralisoin ylinopeutta ajavia ja kirjoittelen heistä lehtien tekstaripalstoille. Kaikki minun vikani ja virheeni ovat pieniä, humoristisen inhimillisiä yksityiskohtia. Odotan, että ihmiset pitävät minua sympaattisena, kun teen lommoja heidän autoihinsa, myöhästelen, kaadan erheessä bensakanisterin heidän matolleen ja auon heille päätäni. Loukkaannun, jos joku ärtyy minuun. Minulla on myös totuus hallinnassani. Jos minä satun heräämään kristityksi, pauhaan megafonin kanssa rokkitapahtumissa, koska jokaisen on ymmärrettävä sisimmässään totuus. Luopumisen jälkeen vittuilen uskovaisille kokopäivätoimisesti ja ihmettelen heidän älyllistä velttouttansa. Kirjoittelen omalla nimelläni lehtiin ja internetin keskustelupalstoille monisanaisia artikkeleita, joita toimittajat ja moderaattorit joutuvat lyhentelemään. En tunne missään asiassa kohtuutta. Joko juon itseni joka perjantai neljän promillen känniin tai muutun absolutistiksi. Suurkuluttajana pidän muita ihmisiä keskiluokkaisina luusereina, jotka eivät ymmärrä kaurismäkeläistä boheemielämää. Absolutistiksi heittäytymisen jälkeen kerron joka välissä, että etanoli on hermomyrkky, jota kenenkään elimistö ei tarvitse mihinkään.

Ihmissuhteitahan minulla ei ole. En jaksa ihmisiä ettekä te jaksa minua. Elän feispukin kautta, jossa sielläkin kerron omasta mielestäni hyvin sympaattisesta minusta tai viljelen huumoria, joka ei avaudu ihmisille. Parisuhteessa olen tyypillinen mies. Tänne ei ole tultu tunteista puhumaan eikä etsimään romantiikkaa. Parisuhdetta ei hoideta. Jos ei hoitamatta selviä, niin voi voi; ei ole minussa vika vaan systeemissä. Romantiikka häviää joka tapauksessa vuoden sisällä jokaisesta parisuhteesta, joten miksi yrittää valehdella kenellekään? Miehen tärkein tehtävä on olla minun kanssani samaa mieltä suurista asioista: politiikasta, uskonnosta ja työelämästä. Sotken paikkoja ja syön lihapullia suoraan pussista olohuoneen sohvalla. Juon viitisen litraa limpparia päivässä. Tavaroitani lojuu ympäriinsä eikä mitään löydy mistään. En osaa tehdä ruokaa enkä viitsi siivota. Pyykinpesu on ärsyttävää. Nukun noin puolet elämästäni (pyöristin alaspäin). Äitiyteen on turha tässä perehtyä: eiköhän tässä vaiheessa cv:tä jokainen osaa johtopäätöksiä tehdä. Ainoa hyvä puoleni on, etten riitele perheessä juurikaan. Se on liian rasittavaa. Muutaman kerran vuodessa saan toki hillittömän periaatteellisen raivokohtauksen. Silloin en välitä sovinnaisuussäännöistä. “Kuule, minähän menen vaikka tuonne ulos pihalle huutamaan. Ei kuule paljon paina, mitä naapurit ajattellee”, on kuulunut minun suustani. Eikä paljon painanut. Naisten väliset turinatuokiot ovat minulle vieraita. Naiset – kuten miehetkin – pitävät minua omituisena. Pidän itseäni liian hyvänä ja älykkäänä tälle maailmalle.

Työntekijänä olen erittäin rasittava. Alaistaitoja minulla ei ole. Valitan joka ikisestä pienestä asiasta. Jos opetusministeriö tai kunta velvoittaa jokaisen opettajan tekemään raportin jostain typerästä asiasta, haukun lähiesimieheni ja käsken sen sanoa terveiseni ylöspäin. Voin mennä kyllä itsekin huutamaan pomoni pomolle sen jälkeen, kun olen pitänyt tunnin mittaisen, kiihtyneen puheen lähiesimiehelle. Ja lähettänyt hänelle sähköposteja asioista. Sillä aikaa, kun muut ihmiset tekevät raporttinsa, minä olen soitellut kuntapäättäjille, kirjoitellut epäkohdista omalla nimelläni lehteen ja perustanut Heljä Misukkaa herjaavia ryhmiä feisbuukkiin. Puutun asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Riitelen työkavereideni kanssa, jos he eivät ajattele asioista kuten minä. Odotan kollegoilta välitöntä, vilpitöntä anteeksiantoa, kun lopulta nöyrryn tulemaan normaalien ihmisten maailmaan. Nostan esille työelämän rakenteellisia vikoja silloin, kun ihmiset tahtoisivat kokoustaa pikaisesti ja päästä normaali-ihmisten normaaliasioita hoitelemaan koteihinsa. Minullahan ei ole minnekään kiire, kun maailmaa ja työelämää parannetaan. Itken, kiroilen ja pidän monologeja klo 16.30 maanantai-iltapäivien kokouksissa. Huutelen toisten puheenvuorojen väliin. Joskus saatan yllättäen saada hillittömiä naurukohtauksia enkä pysty puhumaan omalla puheenvuorollani, koska minua hihityttää niin paljon ei-mikään. Ei siinä mitään. Hihitän myös muissa sopimattomissa tilanteissa, esim. hautajaisissa. Pääasia, etten vain milloinkaan sopeudu ympäröivään maailmaan. 35-vuotiaana päätin opetella kiroilemaan. Siihen asti olin pitänyt touhua junttien lippalakkidatsuneiden touhuna Nyt olen 39-vuotias ja joka toinen sanani on vittu. Myös ja eritoten työpaikoilla. Työntekoasenteeni on se, että joko vedetään homma överiksi ja eletään burnoutin partaalla tai sitten sluibaillaan pahemmin kuin siat Kreikan tai Portugalin pellossa. Joku vuosi saatan väsäillä mielettömiä projekteja, tehdä power point -asiakirjoja teemapäivien aikatauluista ja pitää palkattomasti musiikkikerhoa kouluorkesterille. Seuraavana vuonna karautan joka aamu sekuntia vaille kahdeksan työpaikan parkkipaikalle ja olen niin laiska, että asiakkaat soittelevat esimiehelleni, miksi kaltaiseni laiska dorka saa jatkaa töitään, kun nuoria ja innokkaitakin olisi tyrkyllä. Lopulta otan joka paikasta lopputilin ellei minua ole saatu häädettyä muuten ulos. Minua muistellaan jokaisessa entisessä työpaikassani pahalla. Ei ole ihan sattumaa se. Näiden lyhykäisten sanojen jälkeen pyydän kunnioittavasti siis tulla otetuksi huomioon, kun etsitte ihmistä, ryhmän tai perheejäsentä, ystävää, äitiä, vaimoa tai työntekijää. Riihimäellä 7.6.2011 (en ole varma päivämäärästä enkä jaksa etsiä kalenteria)

Hanna

Teistä en tiedä, mutta jos minä olisin palkkaamassa työntekijää, niin haluaisin taatusti nähdä tällaisen epelin haastattelussa.