Uuninpankkopoika Saku Timonen
Uuninpankkopoika Saku Timonen

Ajan henki

Viettävät he päivänsä joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta. He näkevät kyllä aineellisen puutteensa, vaan että itse ovat siihen syypäät, sitä harvat heistä huomaa.

Näin kirjoitti Aamulehti vuonna 1884 vaivaistalon asukkaista. Jos tuo teksti muutettaisiin nykypäivän kirjoitusasuun, niin se voisi olla peräisin miltä tahansa verkon keskustelupalstalta. Nykyisin sanotaan, että työttömät makaavat laiskuuttaan kaiket päivät kotisohvalla syrjäytymässä ja kaljaa litkimässä veronmaksajien kustannuksella. Ajan henki näyttää olevan paluu 130 vuoden takaiseen, jolloin köyhät olivat köyhiä ihan omasta syystään ja tarvitsivat valvontaa ja kuria.

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus vahvisti köyhille oikeuden saada seurakunnilta apua, periaatteessa kuitenkin työtä vastaan. Ensisijaisesti apua tarvitsevien oli määrä turvautua lähisukulaisiinsa. Periaate oli kuitenkin se, että jokaisella oli oikeus jonkinlaiseen elantoon.

Sitten tulivat 1860-luvun suuret nälkävuodet ja köyhien määrä räjähti käsiin. Samanaikaisesti lisääntyi kritiikki köyhäinhoitoa kohtaan. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan yhteiskunnalle vaaralliselta.

Vuonna 1879 annettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka erosi hengeltään voimakkaasti vuoden 1852 asetuksesta. Asetus korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Yhteiskunnan velvollisuus ei ollut huolehtia työkykyisten toimeentulosta.

Uuden ajattelun mukaan köyhyyden katsottiin johtuvan itse kunkin omasta syystä. Vaivaishoito jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon. Kunta oli velvollinen avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia sekä vanhuudenheikkoja, jotka olivat vailla toisen huoltovelvollisuutta.

Työkykyisten avustaminen oli kuntien omassa harkinnassa. Heille apua sai antaa vain työtä vastaan. Työn järjestämistä varten kuntien tuli perustaa työlaitoksia.

Historiasta opimme siis jälleen kerran, että emme opi historiasta mitään. Hyvinvointiyhteiskuntaa ollaan purkamassa ja köyhien määrän kasvaessa kasvaa myös heidän oma syyllisyytensä. Peruspalveluministeri on ensimmäisenä vaatimassa sosiaalietuuksien vastikkeellisuutta eli apua vain työtä vastaan. Ihan johdonmukaisesti hän vaatii kunnallisten työpajojen perustamista tätä tarkoitusta varten. Uutta on vain se, että nykyisin köyhiä vaaditaan tekemään työtä ruokapalkalla myös yritykissä.

Kuntouttavassa työtoiminnassa olevat nikkaroivat linnunpönttöjä työpajoissa. He eivät vietä päiviään joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta.

Historian pyörä on kääntynyt taaksepäin 130 vuotta.