Nykyajan huutolaiset

Viettävät he päivänsä joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta. He näkevät kyllä aineellisen puutteensa, vaan että itse ovat siihen syypäät, sitä harvat heistä huomaa.

Näin kirjoitti Aamulehti vuonna 1884 vaivaistalon asukkaista. Jos teksti muutettaisiin nykypäivän kirjoitusasuun, niin se voisi olla peräisin miltä tahansa verkon keskustelupalstalta tai jopa poliitikkojen suusta. Keskustelupalstoilla sanotaan, että työttömät makaavat laiskuuttaan kaiket päivät kotisohvalla syrjäytymässä ja litkimässä kaljaa veronmaksajien kustannuksella. Poliitikko sanoo saman kohteliaammin: työttömiä on aktoivoitava antamalla heille mahdollisuus osallistua työelämään.

Suuntana näyttää olevan paluu 130 vuoden takaiseen, jolloin köyhät olivat itse syyllisiä köyhyyteensä ja tarvitsivat valvontaa, kuria ja ennen kaikkea palkattoman työn moraalisesti ja siveellisesti jalostavaa vaikutusta.

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus vahvisti köyhille oikeuden saada seurakunnilta apua, periaatteessa kuitenkin työtä vastaan. Ensisijaisesti apua tarvitsevien oli määrä turvautua lähisukulaisiinsa. Periaatteessa jokaisella oli kuitenkin oikeus jonkinlaiseen elantoon.

Sitten tulivat 1860-luvun suuret nälkävuodet ja köyhyys lisääntyi räjähdysmäisesti. Samanaikaisesti lisääntyi kritiikki köyhäinhoitoa kohtaan. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan yhteiskunnalle vaaralliselta. Vuonna 1879 annettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka erosi hengeltään voimakkaasti vuoden 1852 asetuksesta.

Asetus korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Yhteiskunnan velvollisuus ei ollut huolehtia työkykyisten toimeentulosta. Uuden ajattelun mukaan köyhyyden katsottiin olevan omaa syytä. Vaivaishoito jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon. Kunta oli velvollinen avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia sekä vanhuudenheikkoja, jotka olivat vailla toisen huoltovelvollisuutta.

Työkykyisten avustaminen oli kuntien omassa harkinnassa. Heille apua sai antaa vain työtä vastaan. Työtä eli sen ajan sosiaaliturvaa järjestettiin vuokraamalla köyhiä ja vaivaisia yksityisille palkattomaksi työvoimaksi. Kysyntä oli kova työvoimaa vaativassa maatalousyhteiskunnassa ja palkattomat työntekijät kiinnostivat.

Käytännössä ihmiset myytiin vuosittain huutokaupalla ja kunnalta vähiten elatusrahaa pyytänyt sai itselleen huutolaisen työntekijäksi.

Kuva: Suomenmaan tilastollinen vuosikirja 1889-1890.

Emme opi historiasta yhtään mitään, vaan toistamme sitä päivitetyillä versioilla.

Palkaton työkokeilu ja kuntouttava työtoiminta aloittivat uudelleen palkattoman työvoiman käytön ja nyt hallitus esittää palkatonta työnäytettä. Suuntaus on selvä ja ilmeisesti kohta velvoitetaan kaikki työttömät tekemään työtä sosiaalietuuden vastineeksi. Koska yhteiskunta elättää köyhät, niin se katsoo myös omistavansa heidät ja voivansa sijoittaa heidät minne haluaa. Ainoa ero on se, että enää ei huutolaisia myydä kunnanvirastossa yksitellen vähiten pyytävälle. Kauppa hoidetaan siististi viranomaistyönä.

Nykyajan huutolaisista maksetaan tällä hetkellä työnantajalle 10,09 euroa päivässä eikä työnantajalla ole edes elatusvelvoillisuutta. Elatuksen katsotaan hoituvan työntekijän saamalla työttömyysetuudella. Näin meille on jo syntynyt uusi kasti eli työtä tekevät työttömät, joiden niukasta elannosta vastaa yhteiskunta.

Ja nykyisin ei tietenkään puhuta huutolaisuudesta, vaan työllistämistoimenpiteistä.

***

Jos juttu vaikuttaa tutulta, niin oikein muistettu. Päivitin kahden vuoden takaisen jutun. Näin tein osaksi laiskuuttani ja osaksi siksi, että minut on eilen palkittu vuoden blogiteosta. Arvostan palkintoa ihan kuten pitääkin, mutta halusin muistuttaa itseäni ja muita siitä, että kirjoitan yhteiskuntakriittistä blogia. En halua tulla muistetuksi pelkästään valhemediakriittisenä.