Missä olitte silloin?

Helsingin käräjäoikeus todisti eilen, että suomalainen oikeusvaltio toimii. Oikeus tuomitsi törkyjulkaisu MV:n perustaja Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin lukuisista rikoksista. Janitskin tuomittiin vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomaan vankeuteen muun muassa toistuvasta törkeästä kunnianloukkauksesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Bäckman sai vuoden ehdollisen tuomion vainoamisesta, törkeästä kunnianloukkauksesta ja yllytyksestä törkeään kunnianloukkaukseen.

Tuomio on historiallinen siksi, että ensimmäistä kertaa oikeus laittoi selkeästi rajat netissä tapahtuvalle vihanlietsonnalle. MV onnistui värväämään nettiajan version soihduin ja talikoin varustautuneesta kansanjoukosta, joka haluaa lynkata sille osoitetut uhrit. MV:n kirjoittajat yllyttivät, ja lukijat jatkoivat itsensä ja toistensa yllyttämistä. Yhteen aikaan toiminta näytti suorastaan joukkopsykoosilta. Sen saivat tuntea nahoissaan erityisesti nyt asianomistajia olleet, mutta laineet löivät myös moneen muuhun.

MV onnistui joukkoistamaan rikoksen, ja se kävi yllättävän helposti. Poliisi ei ollut valmistautunut riittävästi tällaiseen rikollisuuteen, joten alkuaikoina yhtään MV:stä tehtyä rikosilmoitusta ei otettu edes tutkittavaksi. En moiti poliisia, sillä toiminnan rikollisuutta ei ymmärretty yleisemminkään. Ajateltiin, että sehän on vain netti, ja siellä nyt sanotaan kaikenlaista.

Sitten tulivat tolkun ihmiset vähättelemään, että nämä ovat niitä kahden ääripään välisiä riitoja, joihin ei pidä ottaa kantaa. Osapuolten pitäisi käydä dialogia ja löytää keskitie. He eivät tajunneet, että dialogi on mahdotonta silloin, kun toinen osapuoli haluaa tuhota vihaamansa ihmiset, jotka haluavat kaikkien noudattavan lakia.

Suuri yleisö asemoi itsensä jonnekin kaiken ulko- ja yläpuolelelle. Moni luki MV:tä vähän häpeissään nauttien, kun ihmisiä pilkattiin. Moni paheksui, mutta ei sanonut mitään. Liian moni olisi halunnut nousta vastustamaan tällaista toimintaa, mutta ei uskaltanut. Vaara joutua itse rikoksen uhriksi oli erittäin konkreettinen.

Vastaan avoimesti nousseet saivat oman osansa. Minä olin ensimmäisiä MV:n valheiden paljastajia, ja jouduin muutamaan juttuun reposteltavaksi. Vanha äitini sai rottapostia. Minä pääsin vähällä verrattuna oikeusjutun asianosaisiin.

Kysynkin nyt kaikilta vaienneilta, että missä olitte silloin, kun Jessikka Aroa, Hanna Huumosta ja monia muita vainottiin ihan avoimesti? Lähetittekö kenties yksityisen tsemppiviestin, jossa paheksuitte tapahtunutta ja kerroitte, että ette valitettavasti uskalla sanoa julkisesti mitään?

Minä olen saanut tällaisia viestejä satoja. Jokainen viesti kertoo sanattomasti, että näin helposti käy pelon ilmapiirin luominen ja suuren enemmistön vaientaminen. On liian helppoa ajatella, että asia ei kuulu minulle ja hoitakoon jokainen itse omat sotkunsa. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet, että heidät oli vaiennettu pelolla. Kun se onnistui kerran näin helposti, niin se onnistuu toisen kerran ihan yhtä helposti. Jos Jessikka Aron kaltaiset ihmiset eivät olisi jaksaneet viedä prosessia loppuun asti, niin suurin osa ihmisistä olisi tälläkin hetkellä hiljaa kuin kusi sukassa samaan aikaan, kun rikollisuuden vastustajia lynkattaisiin.

Yllättävän moni luulee vieläkin, että oikeus veti sananvapauden rajoja. Ei vetänyt, vaan se veti rikollisuuden rajoja. Sananvapaus ei kata eikä suojele rikollista toimintaa. Voitte lukea asiasta lisää täältä.

***
Tätä juttua ei voi komentoida, koska niin sanotusti tunnen pappenheimilaiseni.

 

 

Kommentit (0)