Arvot ja tunteet
Lipponen kutsuu ”yksinkertaisesti käsien pesemiseksi” sitä, että puhutaan kahdesta ääripäästä ja ollaan muka itse sitten siinä keskellä.
– Kyllähän pitää äärioikeisto ja rasismi ja Euroopassa voi sanoa myös fasismi, pystyä tunnistamaan ja sanomaan, että sellaistakin esiintyy.
Näin sanoo vanhempi valtiomies Paavo Lipponen Demokraatin haastattelussa. Aamun Karjalaisessa toimittaja Ari Helminen on sitä mieltä, että eduskunnan ääripäät voimistuivat. Toisessa ääripäässä ovat mm. naisten voittoa hehkuttanut Emma Kari sekä Li Andersson, joka sanoi vaali-iltana suomalaisten äänestäneen rasismia vastaan. Toisessa ääripäässä sitten ovat mm. Rami Lehto (ps), jonka mukaan ihmiset ovat puhuneet hänelle ilmastovöyhötyksestä ja haittamaahanmuutosta, sekä Ano Turtiainen (ps), joka viime syksynä sai tuomion julkisesta kehottamisesta rikokseen.
Siinäpä kaksi ääripäätä, joiden keskellä ollaan tolkusti. Tämä asenne kuvastaa vaalituloksen tavoin yhteiskunnallisen keskustelun siirtymistä tolkuttomaan suuntaan. Arvot ja tunteet sekoittuvat keskenään, eivätkä ihmiset enää tunnu tietävän, kummat he itse asettavat vaikkapa äänestyskäyttäytymisensä motiiviksi.
En ole mikään tunne-elämän asiantuntija, mutta arvoista uskoisin jotain ymmärtäväni, koska ne ovat tunnetta syvällisempi yhteiskunnallinen näkemys. Arvoja ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja laillisuuden kunniottaminen. Ne ilmenevät muun muassa tulonjaon oikeudenmukaisuutena, hoivapalvelujen laatuna ja saatavuutena sekä työttömien, sairaiden, maahanmuuttajien sekä kaikkien muidenkin ihmisten yhdenvertaisena kohteluna lain edessä.
Arvoja eivät ole esimerkiksi työttömien syyttäminen laiskoiksi, vihaksi ja kyräilyksi muuttuva vieraan pelko tai silmien ja korvien sulkeminen ilmastonmuutokselta. Ne voidaan kyllä saada näyttämään arvoilta, kun ne puetaan talouden vaatteisin ja kauhistellaan niiden hintaa. Isänmaallisuuden kaapu on perinteisesti ollut näyttävä keino kuorruttaa tunteet jylhäksi ja pyhäksi arvoksi. Niiden alla kyyröttää kuitenkin vain pelkkä tunne. Se voi olla pelko tai viha, tai yhdistelmä molempia.
Nykyisin arvot ja rationaalisuuden kaapuun puetut tunteet ovat yllättävän monelle yksi ja sama asia. Näin nämä asiat koetaan.
Sanoin jo muutama vuosi sitten, että ääripäitä on vain yksi, ja se siirtyy koko ajan kauemmaksi tieltä metsän puolelle. Keskitien etsijä päätyy ojaan, ja kaikesta päätellen nyt ollaan jo siirtymästä ojasta metsän puolelle. Tästä kertoo ikävästi se, että rasismin vastustaminen ja rikokseen kehottaminen ovat median mielestä kaksi vastakkaista ääripäätä.
Taasko puhun ikävästi? Voi olla, mutta näistä asioista pitää saada puhua, vai miten se menikään.
Perussuomalaisista tuli valituksi kansanedustajaksi mies, joka kannustaa tuhopolttoihin ja toinen, jonka ”arvona” on vetää turpiin, jos kaveri on väärästä puolueesta. Mitenköhän tämä mies toimii eduskunnassa, jossa takuuvarmasti suurin osa on väärästä puolueesta.
Jos toinen ääripää haluaa pelastaa ihmisen hukkumasta ja toinen ääripää rangaista pelastajaa, onko tolkun ihmiset niitä, jotka tuijottavat suu auki rannalla? Liikenneonnettomuuspaikallakin on usein enemmistö niitä tolkun ihmisiä, jotka vain siunailevat, miten paljon sitä ihmisestä voikaan verta tulla. Eivät edes soita apua.
Tolkun ihminen on yleensä juurikin tuollainen harmaaseen massaan sulautuva hurskastelija, joka ei ole rasisti mutta ”eihän ne nyt tänne sopeudu ja sovi, ja käykö ne pesullakaan” – aatteellinen.
Niitä on paljon, ja ”jos et ole puolellamme olet meitä vastaan” tulee näissä hyvin esille. Itse he eivät uskalla olla oikeastaan mitään vastaan, eivätkä oikein puolellakaan, ja jos joku on eri mieltä kuin ne, on hän niitä vastaan.
Kuitenkin on äärettömän tyhmää väittää että rasismin vastustaja on ääripää, vihervassari ja neekerinnussija.
Mutta näin se koetaan…