Kuntatalous kuralla

Jos olette seuranneet kunta-alaa koskevia uutisia, niin tiedätte kuntien talouden olevan kriisissä. Lähes kaikki kunnat tekevät tänä vuonna miinusmerkkisen tilinpäätöksen, eikä nopeaa kohenemista ole odotettavissa. Kun alijäämä kumuloituu, niin kunnasta tulee kriisikunta. Eri suunnilta kuuluu uutisia kuntien ja kuntayhtymien aloittamista yt-neuvotteluista, esimerkkinä vaikkapa Pohjois-Karjalassa toimiva Siun sote. Nämä neuvottelut eivät johdu siitä, että hoitajia ja muuta henkilökuntaa olisi liikaa, vaan siitä, että kunnilla ei ole rahaa.

Syitä tähän tilanteeseen on paljon. Kuntien kustannukset nousevat siinä missä kaikkien muidenkin, mutta rahaa ei tule kassaan. Kaikki kunnat ovat verotulojen ja palvelumaksujen lisäksi riippuvaisia erityisesti valtionosuuksista. Niitä on viime vuosina leikattu monella eri tavalla.

Edellinen hallitus leikkasi niitä epäsuorasti kiky-sopimuksella, lomarahojen leikkauksilla ja indeksijäädytyksillä. Kiky-sopimuksen tuoma leikkaus oli suoranaista huijausta, kun hallitus laski kuuden minuutin työajan pidennyksen tuomat teoreettiset säästöt kuntien tuloksi ja alensi valtionosuuksia saman verran.  Lomarahojen leikkaus alensi kuntien menojen lisäksi myös niiden saamia verotuloja. Indeksijäädytys aiheutti sen, että valtionosuudet eivät kasvaneet samassa suhteessa kustannusten nousun kanssa. Tämän kaiken on todennut Kuntaliitto.

Lisäksi verotulojen tilitysjärjestelmän muutos on aiheuttanut ilmeisen pysyvän viivästymisen tulojen tilittämiseen kunnille. Tämän vuoden verotuloja maksetaan vasta ensi vuonna, joten talousarvioita joudutaan laatimaan osittain pimeässä.

Kiky loppuu, ja nykyisen hallituksen on korjattava sen aiheuttama kuntien rahoitusvaje. Kunnille maksetaan ensi vuonna kertaluonteinen 237 miljoonan euron kompensaatio, jolla oikaistaan kiky-sopimuksen lomarahaleikkauksista aiheutunut kaksinkertainen vaikutus valtion ja kuntien väliseen kustannustenjakoon.

Valtionosuuksien indeksijäädytyksen poistaminen ja indeksikorotus tuovat kunnille lisää noin 187 miljoonaa euroa, ja valtion ja kuntien välinen vuotuinen lakisääteinen kustannustenjaon tarkistus lisää peruspalvelujen valtionosuutta noin sata miljoonaa euroa.

Nämä eivät ole kunnille mitään ylimääräistä rahaa, vaan sitä rahaa, jonka kunnat olisivat saaneet valtiolta toimintansa pyörittämiseen, jos leikkauksia ja jäädytyksiä ei olisi tehty. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuntasektorille tarvittaisiin kaksi miljardia lisää. Tällaista summaa valtiolta tuskin ihan heti löytyy.

Lääkkeeksi moni taas ehdottaa säästämistä, yt-neuvotteluja, irtisanomisia, hallinnon keventämistä ja kuntaliitoksia. Tämä tie on kuitenkin käyty jo loppuun. Laki velvoittaa kunnat huolehtimaan määrätyistä palveluista, ja sitä varten tarvitaan ihmisiä. Moni kuvittelee hallinnon palkkamenojen ja luottamushenkilökulujen olevan jokin säästämisen runsaudensarvi, vaikka tosiassa ne kulut ovat hyvin pieni osa kokonaistaloudesta. Jos köyhiä kuntia naitetaan yhteen, niin siitä liitosta ei synny yhtä rikasta, vaan isompi köyhä. Jos köyhä liitetään rikkaaseen, niin köyhän alueen palvelut siirtyvät isompaan keskukseen. Ne paljon puhutut leveämmät hartiat käyvät niin leveiksi, että kädet eivät enää yllä yhteen.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Syyllisten etsiminen ei tunnetusti auta, vaan pitää etsiä ratkaisuja. Minulla on yksi. Tarvitaan arvokeskustelua ja päätöksiä siitä, mitkä lakisääteiset velvoitteet jätetään täyttämättä. Ei tarvitse puhua kouluruokailun tai sairaanhoidon lopettamisesta, vaan kriittinen tarkastelu viimeisen kymmenen vuoden aikana säädettyihin velvoitteisiin riittää. Kun ajatellaan aikaa kymmenen vuotta sitten, niin eivät asiat huonosti olleet. Sen jälkeen on säädetty paljon uusia tehtäviä, mutta rahoitusta niiden toteuttamiseen on leikattu.

Tämä arvokeskustelu on käytävä eduskunnassa, ja siellä on tehtävä myös päätökset. Tosin ainakin eduskunnan kyselytunneista päätellen siitä ei tule mitään, kun oppositio moittii hallitusta samaan hengenvetoon liian vähäisestä ja liian runsaasta rahanjaosta.