Kaikkea vastaan

Vähän yli neljä vuotta sitten kirjoitin fiktiivisen tarinan Mestarista, joka päättäisi ruveta poliitikoksi vastustamalla mätiä omenoita. Olen monesti miettinyt tarinalle jatkoa. Mitä saattaisi tapahtua sitten, kun mätien omenoiden vastustaminen olisi jo muuttunut kansanliikkeeksi, jossa vastustetaan ihan kaikenlaisia omenoita ja vannotaan kotimaisen perunan nimeen? Kansanliikkeen on kasvettava ja uusia vastustamisen aiheita on löydettävä, jotta suosio säilyisi.

Neljässä vuodessa ennättäisi tapahtua paljon. Omenanvastustajat omaan lippalakki- ja melonipuolueeseensa ottanut puheenjohtaja olisi yllätyksekseen huomannut tulleensa syrjäytetyksi. Hän olisi erehtynyt viemään puolueensa hallitukseen, jonka ohjelmasta 98 prosenttia eduskuntaryhmästä ei olisi ymmärtänyt mitään. Niinpä puolue jakaantuisi kahtia ja hallitukseen jääneet katoaisivat seuraavissa vaaleissa.

Mestarin johtamalla osalla puoluetta sen sijaan menisi entistä paremmin, sillä uutta vastustettavaa löytyisi koko ajan. Lisäksi ehdokkaiksi olisi helppo saada eri asioita vastustavia ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa suorat sanat ymmärtämättä itse asiasta mitään. Sellaisesta kaikkea vastustava kansanosa tykkää, sillä kovia sanoja käyttävää pidetään viisaana.

Niinpä eduskuntaan nousisi ennätysmäärä sellaisia, joilta löytyisi salamannopeasti mielipide asiaan kuin asiaan, vaikka tietoa tai edes halua hankkia sitä ei olisi. Tietohan on ihan turhaa, sillä se on vain yksi mielipide muiden joukossa, ja sen voi aina kumota sanomalla oman mielipiteensä kovemmalla äänellä. Jos omaa mielipidettä ei olisi, niin aina voisi toistaa sosiaalisessa mediassa jaettavia puoluejohtajan mielipiteitä.

Niinpä entinen omenanvastustajapuolue muuttuisi kaikkea aiemmin hyvänä pidettyä vastustavaksi puolueeksi. Puolue vastustaisi tietenkin kaikkia muita puolueita, mutta sillä ei vielä pääse pitkälle. Kun mukaan otettaisiin tieteiden ja taiteiden vastustaminen joka saralla, niin kannatusluvut nousisivat. Tiedehän on jotain pienen eliitin puuhastelua, jolla ei ole mitään tekemistä kansalaisen asioiden ja etenkään vanhusten vaippojen kanssa. Taide on erityisen turhaa, sillä vain näköistaide ja rillumarei ovat oikeata taidetta. Yleensäkin hyväksyttävälle taiteelle ja tieteelle pitäisi asettaa selkeät, kansalliset normit.

Kun jossain päin maailmaa sattuisi jokin katastrofi, vaikkapa valtava metsäpalo, niin ihmisen toiminnalla ei puolueen mielestä olisi siihen mitään yhteyttä. Ilmastonmuutosta ei ole olemassakaan, vaan se on pelkkää tieteellistä, turhaa vouhotusta ja paniikin lietsomista. Kaikki on hyvin ja elämää voidaan jatkaa normaalisti. Kansa tykkäisi, kun joku kansanedustaja kehuisi jättävänsä ihan uhalla oman katumaasturinsa tyhjäkäynnille. Se on miehen puhetta.

Koko yhteiskunnan virkakoneistoa kannattaisi ehdottomasti vastustaa, sillä sen vastustamista kansa rakastaa. Poliisia kannattaisi väittää poliittiseksi aina silloin, kun joku oman puolueen jäsen joutuisi esitutkinnan kohteeksi. Oikeuslaitos olisi jo perinteisesti vastustettavien joukossa, sillä sen päätökset ovat vain muutamien ihmisten mielipiteitä, jotka tuttuun tapaan voi kumota huutamalla kuorossa. Oikeusvaltio ja laki ovat jotain Demlan mädätystä, kuten puolueessa perinteisesti tiedettäisiin.

Näin mätiä omenoita vastustavasta puolueesta olisi kasvanut koko järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen virkakoneistoa, tiedettä, taidetta, sivistystä ja kulttuuria vastustava puolue, jonka kannatus kasvaisi tasaisesti. Tästä olisi kehittymässä puolueelle ongelma, koska kaiken vastustamisen tohinassa kukaan ei olisi ennättänyt miettiä tulevaisuutta. Mitä sitten tehtäisiin, kun päästäisiin valtaan ja ruvettaisiin toteuttamaan puolueen tavoitteita? Ne kun olisivat jääneet kokonaan miettimättä.

Ja kuten jo neljä vuotta sitten sanoin, niin onneksi tällainen ei ole sivistyneessä maassa mahdollista.