Someaika ja lainsäädäntö

Kun jotkut kansanedustajat käyttävät aikaansa yksittäisten kansalaisten maalittamiseen ja omatekoiset toimittajat vainoavat pakkomielteisesti työnsä takia näkyvää oikeaa toimittajaa, niin luulisi oikeusvaltion voivan tehdä asialle jotain. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole, ja tästä ikävä esimerkki on toimittaja Jessikka Aroon kohdistuva häirintä. Aro kertoo asiasta blogissaan.

Aro ei ole ainoa tällaisten hyökkäysten kohteeksi joutunut, mutta hänen tapauksensa on epäilemättä pahin. Vuosia jatkunut häirintä muuttuu koko ajan entistä pahemmaksi. Häiritsijät vaihtuvat, ja nyt mukaan on liittynyt näkyviä poliitikkoja. Poliitikkojen rooli korostuu myös tutkija Oula Silvennoisen häirinnässä.

Nykyinen lainsäädäntömme ei anna riittävästi eväitä puuttua tällaiseen, vaikka rikoslaista löytyy paljonkin erilaisia rikosnimikkeitä. Sieltä löytyy muun muassa kunnianloukkaus, laiton uhkaus ja rikokseen yllyttäminen. Aro on käynyt vuosikausia oikeutta näillä nimikkeillä ja tuomioitakin on tullut, mutta häirintä vain jatkuu. Viimeisimmässä oikeudenkäynnissä selvisi, että lähestymiskieltoa ei nykyisin perustein voida soveltaa edes sellaiseen toimintaan, joka oikeudenkin perustelujen mukaan saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkistön ja tulee todennäköisesti jatkumaan.

Lakien soveltaminen netissä tapahtuviin tekoihin on vaikeaa siksi, että lait eivät muutu yhtä nopeasti kuin muu yhteiskunta. Netti ja erityisesti sosiaalinen media ovat kehittyneet niin nopeasti, että lain kirjainta on vaikea soveltaa niihin, vaikka lain henki sen sallisikin.

Lakeja pitää aika ajoin päivittää, ja nyt näyttäisi olevan tapahtumassa liikahdus oikeaan suuntaan.  Oikeusministeriö on alkanut valmistella lainmuutosta osana maalittamisen vastaisia toimenpiteitä, ja uudistus koskee kaikkia ammatteja ja työtehtäviä. Lakiuudistuksella laittomasta uhkauksesta tulisi yleisen syytteen alainen rikos nykyisen asianomistajarikoksen sijaan. Se tarkoittaisi sitä, että poliisi voisi tutkia rikoksen ja syyttäjä nostaa syytteen ilman asianomistajan vaatimusta, mutta kuitenkin hänen myötävaikutuksellaan.

Varsinaiseen maalittamiseen tämä muutos ei purisi, sillä maalittaja ei yleensä itse syyllisty laittomaan uhkaukseen tai edes rikokseen yllyttämiseen. Hän vain osoittaa kohteen ja antaa vihjeen varsinaisen likaisen työn tekijöille. He sitten päätyvät entistä helpommin oikeuteen, jossa maalittaja ei tule istumaan heidän vieressään tuomittavana eikä edes tukena ja turvana. Hän kiistää osallisuutensa koko asiaan ja jatkaa toimintaansa. Hyödyllisiä hölmöjä riittää yllytettäviksi ja tuomittaviksi.

Suunniteltu muutos on kuitenkin liikahdus parempaan suuntaan lainsäädännön päivittämisessä. Niin on myös juuri Jessikka Aron vaatiman lähestymiskiellon epäonnistumisen herättämä ajatus muuttaa lähestymiskieltoa koskevaa lakia. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson aikoo nostaa pöydälle myös uudet some-ilmiöt, kun lainvalmistelu alkaa.

On sinänsä surullista, että lainsäätäjät pitää panna muuttamaan lakeja juuri muutamien lainsäätäjien oman toiminnan takia. Juuri he tulevat tietenkin vastustamaan kaavailtuja lakimuutoksia ja yllyttämään kannattajansa niitä vastaan, koska maalittaminen ja somehäirintä ovat heidän poliittisen toimintansa ydintä. He tulevat puhumaan sananvapaudesta tarkoittaen tietenkin vain omaa sananvapauttaan, jonka tarkoituksena on rajoittaa muiden sananvapautta.

Suurimmalle osalle kansalaisia koko asia on vieras, eivätkä mahdolliset lakimuutokset vaikuta heidän arkeensa millään tavalla. Osa heistä saattaa jopa ruveta puolustamaan nettihäiriköiden sananvapautta joko tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään. He saattavat sanoa, että tämähän on vain some ja somessa nyt on tällaista.

He huomaavat olevansa väärässä viimeistään siinä vaiheessa, kun oikeasti osallistuvat keskusteluun ja saavat kimppuunsa maalittajat ja heidän yllyttämänsä nettilynkkaajat. Ei some ole muusta yhteiskunnasta irrallaan, vaan nykyisin ihan sen ydintä.