Kun Suomi menee kiinni

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä tänään tehtävien päätösten sisältöä, mutta jo nyt on selvää, että tällä viikolla Suomikin menee suurelta osin kiinni. Yleisötapahtumia peruutetaan jatkuvasti ja yksittäiset kunnat sulkevat kouluja tartuntatautilain nojalla. Jos hallitus antaa vaikka vain suosituksen koulujen siirtymisestä etäopetukseen, niin edes valmiuslakia ei tarvitse ottaa käyttöön.

Tämä ei kuitenkaan poista lasten ja nuorten luontaista tarvetta olla tekemisissä toistensa kanssa. Ongelma on ihan sama kuin aikuistenkin kohdalla. Meitä neuvotaan miettimään, onko jokainen tapaaminen tarpeellinen. Altistumisen välttäminen jätettiin kansalaisten arkijärjen varaan, sillä ei hallitukselta pidäkään vaatia jokaisen ihmisen yksityiskohtaista ohjeistamista. Jo määrättyjen rajoitusten taustalla on se tosiasia, että siellä, missä on paljon ihmisiä, todennäköisyys saada tartunta tai tartuttaa muita on suurempi. Kun ihmiset pysyvät etäämmällä toisistaan, tartuntatahti hidastuu.

Melkoinen muutos arkeen on siis tulossa ja osittain jo tullut. Seuraukset tulevat näkymään kauan maan taloudessa, sillä jo nyt pienyrittäjät ovat vaikeuksissa. Sairauspoissaolot ja karanteenit vaikuttavat myös isompien yritysten toimintaan ja tulokseen, ja jo nyt on valtiolta vaadittu tukea yrityksille. Epäilemättä sitä tukea joudutaankin antamaan, mutta on sinänsä kuvaavaa, että tätä tukea vaativat nyt juuri ne, joiden mielestä verotus on liian kovaa, sosiaalituet liian avokätisiä ja työttömyys laiskuutta.

Juuri tätä varten veroja maksetaan ja yhteiskunta yleensä on olemassa. Hädän tullen autetaan niin köyhimpiä ja heikoimpia ihmisiä kuin myös yrityksiä ja yrittäjiä, jotta tämä yhteiskunta ei kaatuisi ensimmäiseen kriisiin. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat leipäjonojen asiakkaat, joten varsinkin suuret kaupungit joutuvat miettimään heidän asemaansa.

Tämän kriisin avainasemassa ovat terveydenhuollon ammattilaiset ja yleensä kaikki ne, jotka yhteiskunnan perustoimintoja omalla työllään pyörittävät. Me muut joudumme sinänsä mitättömän ongelman eteen eli keksimään tekemistä silloin, kun sosiaaliset kontaktit ovat minimissä. Siinä asiassa me luontaisesti introvertit voimme antaa hyviä neuvoja, jos yleensä viitsimme selittää meille selviä asioita edes sosiaalisessa mediassa.

Terveydenhuollon henkilöstö, poliisit, pelastuslaitosten työntekijät, kauppojen henkilökunta, maataloustuottajat ja monet muut yhteiskunnan pyörittämiselle välttämättömät henkilöt ovat töissä, ja toivottavasti he jaksavat. Toivottavasti me kaikki muut ymmärrämme viimeistään nyt, että yhteiskunta ei toimi ilman heitä. Osa heistäkin sairastuu, ja silloin terveiden työtaakka kasvaa.

Varsinkin monet kunnat ovat pidentäneet oman ilmoituksen perusteella pidettävää sairauslomaa, ja se on ihan järkevää terveyskeskusten ja työterveyshuollon toiminnan kannalta. Niitä on turha rasittaa käynneillä pelkän lääkärintodistuksen takia.

Mutta miten käy kuntouttavassa työtoiminnassa olevien? He tekevät työtä pelkällä työttömyysturvalla ja yhdeksän euron päivittäisellä kulukorvauksella. Heillä ei ole työsuhdetta, vaan he ovat sosiaalipalvelun asiakkaita. He eivät saa olla poissa töistä päivääkään ilman lääkärintodistusta, sillä se katsotaan työvoimapoliittisesta toimenpiteestä kieltäytymiseksi. Seurauksena on tukien menetys ja päätyminen alennetulle toimeentulotuelle. Heihin pitäisi ehdottomasti soveltaa samaa käytäntöä kuin kunnan muihinkin työntekijöihin. Oman ilmoituksen pitää voida riittää ihan samalla tavalla.

Tämän asian aion selvittää oman kuntamme osalta tänään, kun kunnanhallituksessa käymme varautumistilannetta läpi. Kokous pidetään valtuustosalissa, jossa meidän ei tarvitse istua yhden pöydän ympärillä nokakkain. Siinäkin on yksi sellainen pieni käytännön asia, joita tulee vastaan koko ajan ja kaikkialla.

Koronavirus siis vaikuttaa ihan kaikkiin leipäjonosta suuryrityksiin. Muistutan kuitenkin mieliin kirjailija Kalle Päätalon sedän ja täyskaiman sanat:

-Näkkyypähän. Ei nämä asiat niin mene, etteikö ne jotenkin mene.