Kenen asialla?

Elokuun puoluekannatusmittaus on julkaistu, ja tuttuun tapaan tutkijat, analyytikot ja toimittajat pähkäilevät ainakin tämän päivän ajan pieniä muutoksia suuntaan tai toiseen. SDP:n kannatuksen lievä lasku ja kokoomuksen pieni nousu nähdään johtuvan pääministeri Sanna Marinin yhden tehtaan johtamista koskevasta kysymyksestä, josta väännettiin väkisin luokkataistelupuhetta ja vallankumousretoriikkaa. Jos äänestäjien mieli heilahtaa tällaisesta asiasta, niin heilahtakoon. Enemmän minua kiinnostaisi tietää syyt perussuomalaisten kannatuksen tasaisuuteen.

Sehän on jatkuvasti 18-20 prosentin luokkaa riippumatta oikeastaan mistään, mitä puolueen johtajat, kansanedustajat tai rivijäsenet sanovat tai tekevät. Joku tutkija voisi selvittää vaikka ihan haastattelemalla, kenen asialla kannattajat katsovat puolueen olevan. Puheista päätellen puolue ei ole minkään asian puolesta, vaan etsii koko ajan uutta vastustettavaa.

Eilen kerroin, että puolue ei ole ainakaan köyhien, toimeentulotukea saavien asialla, ja tarkemmin asiasta kertoi Helsingin Sanomat. Jussi Halla-aho sanookin melko selkeästi, että ainakaan yksin asuvat miehet eivät tarvitse toimeentulotukeen koronalisää.

Ja mitä johtaja edellä, sitä rivimiehet perässä. Toimeentulotuen korotus menee kaljaan.

Näin heitettiin yli laidan työttömät, toimeentulotukea saavat yksin asuvat miehet, jotka nähdään vain kotisohvilla kaljaa kittaavina luusereina.

Laidan yli heitettiin myös yksinhuoltajat, joista Halla-ahon epäilyn mukaan osa on valeyksinhuoltajia. Heitäkään ei puolue tarvitse.

Näyttää oikeasti siltä, että perussuomalaiset eivät kannata mitään, vaan vastustavat jatkuvasti vähän kaikkea. Niinpä puolue kerää kannattajikseen sellaisia ihmisiä, jotka vastustavat jotain asiaa ja kuvittelevat puolueenkin vastustavan sitä. Jokainen ajattelee puolueen ajavan juuri hänen asiaansa, vaikka puolue ei antaisi siitä minkäänlaista vihjettä. Riittää, että kun vastustetaan jotain tarpeeksi ponnekkaasti, niin kyllä puolue sitten myös rupeaa sitä vastustamaan.

Niin näyttää myös tapahtuvan. Ihan kaikkeen ei sentään lähdetä mukaan, sillä varsinkin tämä porukka on puoluejohdolle liian sakeaa sakkia. Riviedustajille ei näytä olevan, sillä muutamat perussuomalaiset kansanedustajat olivat seuraamassa mielenosoitusta eduskuntatalon portailla. Sebastian Tynkkynen oli ihan yleisön joukossa heiluttelemassa omatekoista ja mittasuhteiltaan väärää Suomen lippua.

Tätäkin sekalaisia asioita vastustavaa porukkaa kannattaa siis hännystellä, vaikka tokkopa heistä monikaan kelpaisi puolueen jäseneksi. Äänestäjiksi he sen sijaan kelpaavat hyvin.

Puolue siis näyttää olevan kaikkien jotain vastustavien asialla, ja sellaisia tässä maassa riittää. Ei heille mitään tarvitse edes luvata, eikä kaikille voikaan mitään luvata. Riittää, että jokaisen annetaan ymmärtää puolueen olevan juuri hänen asiallaan vastustamassa juuri sitä samaa asiaa.

Tämä tehoaa viidesosaan kansasta. Olisi joskus mukava nähdä perussuomalaisten kannattavan jotain, mutta sitä ei hirveästi kannattane odotella. Tässä toimivassa taktiikassa on kuitenkin se ikävä puoli, että vastustettavia asioita ja uusia vihollisia löytyy koko ajan lisää. Ja yleensähän siinä käy niin, että kun ulkoiset viholliset loppuvat, niin katse kääntyy omiin joukkoihin. Sieltä löytyy sitten lisää väärin ajattelevia ja vääriä asioita vastustavia.