Tekopyhyyden markkinat

Kuten eilen kerroin, niin ulkoministeri Pekka Haaviston tapaus on alusta lähtien ollut sekoitus politiikkaa ja juridiikkaa. Koko prosessin aloittaminen oli politiikkaa, ja sellaisena se jatkui loppuun asti. Huipentuma koetaan tänään, kun kaikki eduskunnan moraaliposeeraajat julistavat vihreiden tai jonkin muun puolueen kauheaa politikointia ja samalla omaa tekopyhyyttään.

Perustuslakivaliokunta siis katsoi Haaviston rikkoneen hallintolakia ja ulkoasiainhallintolakia yrittäessään siirtää työtehtävistään kieltäytyneen virkamiehen toisiin tehtäviin. Virkamies katsoi mahdollisesti joutuvansa rikkomaan lakia auttaessaan al-Holin leirillä olevia suomalaisäitejä lapsineen palaamaan Suomeen. Tehtävä annettiin toiselle virkamiehelle, joka suoritti sen joutumatta rikkomaan mitään lakia.

Tässä on tiivistetysti se rikos, josta Haavisto on ollut löysässä hirressä vuoden. Perustuslakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista suurin osa oli sitä mieltä, että Haavisto ei rikkonut lakia. Valiokunta päätyi kuitenkin asiantuntijoiden vähemmistön kannalle. Sillä ei sinänsä ole merkitystä, sillä molemmat kannat ovat juridisesti hyvin perusteltuja.

Nyt ainoastaan vihreitä syytetään asian politisoinnista. Vähemmälle huomiolle mediassakin jätetään se, että perustuslakivaliokunnassa istui koko ajan tuomarina omassa asiassaan prosessin alullepanijoita. Mieluusti sivuutetaan sekin, että joku syyllistyi salassapitorikokseen vuotaessaan keskeneräisen asian asiakirjoja medialle.

Ainoastaan Haavisto on syyllinen, eikä syyllinen voi jatkaa ministerin tehtävissä. En ole huomannut kenenkään ottavan esille rinnastusta rikosoikeuteen, jonka mukaan myös syylliseksi todettu voidaan jättää tuomitsematta. Rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistuksen tuomitsematta, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Sama koskee rikosta, joka on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava sekä tilannetta, jossa rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana. Tässä tarkoitetussa harkinnassa otetaan huomioon myös tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus.

Kun eduskunta taas kerran rupeaa ylimmäksi tuomioistuimeksi, niin olenpahan antanut tällaisenkin juridisen vinkin.

Mutta kysehän on politiikan moraalista, sanovat kaikki ne, joiden mielestä Haavisto ei voi jatkaa ministerinä. Kummasti se moraali nyt nousee esille, mutta eipäs noussut silloin, kun kansanedustaja Juha Mäenpää (ps) rinnasti eduskunnassa maahanmuuttajat vieraslajiin ja perustuslakivaliokunta purki hänen syytesuojansa. Eduskunta kuitenkaan ei purkanut, vaan Mäenpään puolue ilmoitti jo etukäteen, että sitä ei pureta.

Ei se moraali ole noussut esille silloinkaan, kun saman puolueen kansanedustajia on tuomittu oikeudessa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja tullaan epäilemättä tuomitsemaan jatkossakin. Se on sananvapautta ja siitä annettavat tuomiot ovat poliittista ajojahtia. Moraalia vaaditaan vain toisilta, mutta itseä vaatimus ei koske.

Kirjoitan sekä politiikasta että juridiikasta, ja yleensä niiden välinen ero on selvä. Nyt ei ole, kun poliittista toimintaa perustellaan juridisilla argumenteilla ja juridiikalla tehdään politiikkaa. Kaikkein pahinta on kuitenkin tekopyhä moraalinen ylevyys, jolla oma toiminta oikeutetaan. Oikeastaan vielä pahempaa on vain se, että juridiikasta täysin pihalla olevat kansalaiset valjastetaan juridiikalta ja moraalilta kuulostavilla puheilla vetämään poliitikkojen vaunuja.

Alan kallistua sille linjalle, että poliitikkoja ei koskaan pitäisi päästää soveltamaan lakeja yksittäistapauksissa. Perustuslakivaliokunta on erinomainen ja toimiva instituutio silloin, kun lakien perustuslainmukaisuus tarkastetaan ennakolta. Kun se joutuu ottamaan kantaa yksittäisten kansanedustajien ja ministereiden toiminnan lainmukaisuuteen, niin politiikka ja juridiikka sekoittuvat täydellisesti.