Missä nyt mennään?

-Twitter on se, mitä demokratialle tapahtui, kun siitä poistettiin köyhät, pudonneet, vanhukset ja muut turhuudet.

Nämä Jyrki Lehtolan kolumnin sanat kertovat paremmin ja lyhyemmin sen, mitä eilen yritin sanoa twitterjournalismista. Yhä suurempi osa aiemmin ihan järkevistä yhteiskunnallisista vaikuttajista käyttää nykyisin aikaansa soittamalla suutaan Twitterissä ja brändäämällä samalla itseään. Twitteristä on tullut keskinäisen v****ilun kerho, jossa asioista keskustelemisen sijaan tärkeintä on kytätä ja osoittaa toisten ihmisten tekemiä virheitä. Liiankin hyvä esimerkki tästä on pääministerin väitetty epäkohteliaisuus kolmen tunnin dokumentista leikatussa muutaman sekunnin videopätkässä.

Onneksi siitä ei sentään ole tehty uutisia, mutta liian usein uutisiin pääsee ihan vain twiittaamalla. Riittää, että sanoo jotain provosoivaa ja odottaa vähän aikaa provosoitumista. Sitten voikin loukkaantua ja väittää tulleensa maalitetuksi. Joku Twitteriä seuraavista toimittajista tekee siitä uutisen, jossa ei tarvitse mainita edes sitä taustalla olevaa asiaa. Uutisaihe on se, että joku sanoi jotain ja joku toinen sivalsi takaisin.

Ja sitten vielä ihmetellään, että yhä harvempaa kansalaista kiinnostaa politiikka ja erityisesti siihen osallistuminen edes kuntatasolla. Yhä useampi kokee politiikan suorastaan vastenmieliseksi eikä halua osallistua edes siitä käytävään keskusteluun. Asiakysymykset ovat jääneet aikoja sitten sivuun, ja niistä on vaikea keskustella, koska se vaatii asioihin paneutumista. Sekään ei auta, sillä vaikka kuinka hyvin perustelisi, niin joku tulee lyttäämään kaikki perustelut ihan pelkällä mielipiteellään, jota höystetään vähättelyllä ja haistattelulla.

Twitterjournalismi vaikuttaa myös ihan oikeaan journalismiin salakavalalla tavalla. Ikävä esimerkki tästä nähtiin eilen, kun Paavo Arhinmäestä levitetty valetwiitti päätyi sellaisenaan Ylen Politiikkaradioon. Toimittaja unohti tarkistaa alkuperäislähteen, vaikka jo valetwiitin pituuden olisi pitänyt herättää epäilys. Siinä oli liian monta merkkiä.

Erehdyksiä sattuu ja asia lienee jo oikaistu, joten ei siitä sen enempää. Tapaus kuitenkin osoittaa, miten helppoa on saada valheet menemään läpi.

Se siitä Twitteristä, jossa luultavasti tällä hetkellä pöyristytään jo jostain ihan uudesta asiasta. Myös tavallisissa uutisissa on joskus oudon paljon tekemällä tekemisen makua. Kun pääministeri Sanna Marin tällä viikolla sanoi ulkonaliikkumiskiellon olevan viimeinen mahdollinen keino ja heti perään ministerit Anna-Maja Henriksson ja Annika Saarikko sekä kansanedustaja Paavo Arhinmäki sanoivat samaa, niin politiikan toimittaja näki hallituksen olevan sisäisesti eriseurainen. Kun pääministeri arvioi koronakriisin kestävän mahdollisesti vuosia ja asiantuntijat sanovat samassa uutisessa samaa, niin pääministeri “säikyttelee” ja asiantuntijat “arvioivat”. Tekemälläkin tehty vastakkainasettelu myy.

Asiat näyttävät juuri siltä, miltä niiden halutaan näyttävän. Kun sen vielä kertoo toisille, niin saadaan lisää näkemyksiä, ja tosiasiat jäävät kokonaan sivuun. Näin saadaan lisää polttoainetta somekinasteluun, jossa argumentiksi riittää vaikka vain muiden sanominen tyhmiksi kakkapyllyiksi. Kyllä siitäkin uutisen saa.

Tämän jutun kirjoitin siksi, että blogini täyttää tänään yksitoista vuotta. Sinä aikana mediamaailma on muuttunut, eikä välttämättä parempaan suuntaan. Ne oikeat asiat ovat kadonneet jonnekin somehälinään. Sitä hälinää ei sitten kannata edes yrittää tuoda tämän blogin kommenttiosioon.