Kun kansa sai tarpeekseen

Eilen rupesi näyttämään siltä, että huomattavan iso osa kansasta sai viimeinkin tarpeekseen pääministeri Sanna Mariniin kohdistuvasta juorujournalismista ja suoranaisesta lokakampanjasta. Lähes jokaiseen Marinin biletystä koskevaan “uutiseen” tulvi kommentteja, joiden mukaan toimituksissa taitaa nykyisin olla töissä vain juorutoimittajia.

Jopa juorujen yhtenä pääarkkitehtina toiminut Iltalehti painaa jarrua. Pääkirjoituksessaan lehti toteaa, että pääministerillä on oikeus järjestää halutessaan kotibileitä ihan aiempien pääministereiden tapaan. Hänellä on oikeus yksityiselämään, mutta samalla hän on parlamentaarisen demokratian instituutio. Kaikkien suomalaisten käsitys instituution toiminnasta ei muutu yhtä nopeasti kuin Marin on julkista rooliaan justeerannut.

Yhtenä syynä tähän lehden jarrutteluun lienee lehden oma toiminta, joka on viime päivinä saanut yhä useamman ärsyyntymään. Oman näkemykseni kerroin eilen, mutta sitä kirjoittaessani ei eilinen uutisankka ollut vielä ilmestynyt. Keväällä aamiaiskohun nostattaneella toimittajalla oli niin kiire saada aikaan uusi kohu, että hän ei malttanut odottaa pääministerin vastausta kysymyksiinsä. Brysselissä EU:n huippukokouksessa olleen pääministerin olisi ilmeisesti pitänyt kesken kokouskiireiden vastata toimittajalle, ja kun näin ei tapahtunut, niin juttu julkaistiin puutteellisena.

Loppupäivä menikin sitten korjatessa ja selitellessä, mutta vieläkin jutun otsikosta voi tollo tai muuten vain tarkoitushakuinen lukija saada sen käsityksen, että Marin olisi käyttänyt yksityismenoihinsa valtion rahoja, joita häneltä ei ole laskutettu takaisin. Itse jutusta sitten selviää, että valtiolle ei ole aiheutunut mitään kuluja eikä turvamiehiäkään ole tarvittu yksityistilaisuuksiin. Selkeimmin näistä turvajärjestelyistä kertoo Yle.

Valtiolle ei siis aiheutunut kuluja eikä turvajärjestelyissä ollut moitteen sijaa. Iltalehden juttu oli kiireen aiheuttama floppi, eikä asia selittelemällä muuksi muutu. On lehdeltä ihan oikein pistää vähän jäitä hattuun pääkirjoitustasolla.

Se siitä kohusta, mutta miksi journalismi on mennyt tällaiseksi? Oikeastaan journalistit saisivat kysyä sitä itseltään, mutta minun mielestäni nykyisin menevät sekaisin sosiaalinen media ja uutismedia. Yhä enemmän tehtaillaan uutisia siitä, mitä Twitterissä sanotaan ja millaisia kuvia Instagramissa julkaistaan. Itse olisin eilen kaivannut uutisia EU:n huippukokouksessa sanotusta, ja löytyyhän niitäkin Valtioneuvoston verkkosivulta. Liian usein monet toimittajat päästävät itsensä liian helpolla ja seuraavat enemmän sosiaalista mediaa kuin varsinaisia uutisaiheita, ja liian usein näyttää uutisointia ohjaavan halu saada kohu-uutinen somen riepoteltavaksi.

Kyllä minä tiedän, että nykyisin myös poliittiset tähdet syttyvät ja sammuvat sosiaalisessa mediassa, mutta se on useimmiten vain keinovaloa. Somessa voi poliitikko päästä pinnalle hyvinkin köykäisin eväin, ja siitä voisin luetella nopeasti kymmeniä esimerkkejä. Sieltä voi nousta myös asiapohjalta huippusuosioon, ja siitä hyvä esimerkki on Iltalehden pääkirjoituksessakin mainittu helsinkiläinen Minja Koskela. Tosin mediakynnystä ei hänkään juuri ylitä, koska hänen asialinjastaan ei saa aikaan kohuja, mutta somekansa seuraa häntä mielenkiinnolla.

Lyhyesti sanoen myös somessa pitäisi osata erottaa toisistaan ne, joilla on asiallista asiaa ja ne, joilla on mielipide joka asiaan, mutta ei tietoa mistään. Tämän kun kaikki toimittajatkin oppisivat, niin uutisointia olisi mukavampi seurata. Maailma ei enää palaa entiselleen, vaan some on tullut jäädäkseen. Nuoret päättäjät ovat somessa kuten muutkin nuoret, ja nuorilla tarkoitan kaikkia itseäni nuorempia.

Ja minäkään en elä enää lankapuhelimien ja faksien aikaa.