Tilattu ja tulossa

Rangaistuksilla on oikeusministeri Antti Häkkäsen  mukaan kaksi tehtävää. Ensisijaisesti niiden pitää sovittaa tuomitun teko yhteiskunnan silmissä riittävällä rangaistuksella. Rangaistuksen pitää tuntua. Henkilön kuntouttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi on vasta toissijainen rangaistuksen tehtävä.

En tiedä mitä oikeustieteellisessä nykyisin opetetaan, mutta minun aikanani tuollainen tenttivastus olisi hylätty. Suomalaisessa kriminaalipolitiikassa rangaistuksen ensisijaisena tavoitteena on kuntouttaminen, mutta Häkkäsen ajattelu peilaa hyvin sitä kuuluisaa kansan oikeustajua, jota sanon mieluummin oikeushajuksi. Se raivostuu klikkijournalismin yllyttämänä milloin mistäkin yksittäistapauksesta ja vaatii tuntuvia rangaistuksia. Silpomiset, muut ruumiinrangaistukset ja kuolemantuomiot ovat kansan oikeushajulle ihan arkipäivää.

Kansan oikeustaju ja sitä myötäilevä ministeri eivät huomaa, että jo nykyisessä rikoslaissa riittää rangaistusasteikkoa ihan jokaista tapausta varten. Asteikon yläpäätä vain ei jostain syytä käytetä edes pahimpiin tapauksiin. Lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä voidaan maksimissaan tuomita kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Rikosnimike voidaan pienellä viilauksella muuttaa törkeäksi raiskaukseksi, jotta rikokselle saadaan teon moitittavuutta paremmin kuvaava nimike. Elinkautisvankia ei ole mikään pakko armahtaa, vaan hänet voidaan pitää vankilassa loppuikänsä. Suuriin lainsäädännöllisiin muutoksiin ei oikeasti ole tarvetta.

Olen monta kertaa muistuttanut jo 80-luvulla Heikki Ylikankaan ja Jukka Kekkosen pitämillä oikeushistorian luennoilla kuulemastani toteamuksesta:

Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, niin yhteiskunnallinen kontrolli kovenee ja rangaistukset ankaroituvat.

Historia todistaa tämän oikeaksi. Nuijasodan jälkeen 1600-luvun alussa Ruotsiin rakennettiin nopeasti pieneen aateliin nojautuva kuningasvalta. Uskollista aatelia palkittiin maaomaisuuksilla ja viroilla, mutta kansa pidettiin kurissa ankaralla isäntävallalla. Siinä mentiin niin pitkälle, että toissijaiseksi oikeuslähteeksi otettiin vuonna 1609 Vanhan Testamentin Mooseksen laki. Kun maan laista ei löytynyt sopivaa rangaistusta, niin nojauduttiin suoraan Raamattuun. Menettely oli ihan konkreettinen, sillä kuolemantuomio voitiin määrätä yli sadasta eri rikoksesta. Näin myös tehtiin ja tuomiot pantiin täytäntöön.

Eriarvoisuuden lisääntyessä lisääntyy myös kontrollin tarve. Tätä ei koskaan sanota ääneen eikä edes toteuteta huomiota herättävällä tavalla. Kontrollia kiristetään helposti hyväksyttävällä tavalla, ja kansahan jo suorastaan vaatii oman kontrollinsa kiristämistä.

Rangaistusten ankaroittaminen aloitetaan aina niistä rikoksista, joita ns. yleinen oikeustaju pitää erityisen tuomittavina. Henkirikokset ja raiskaukset ovat perinteisesti olleet sellaisia, joten niistä on aina hyvä aloittaa. Kun yleinen mielipide on saatu hyväksymään ankarammat rangaistukset, niin sitten onkin helppo siirtyä omaisuusrikoksista annettavien rangaistusten koventamiseen ja erityisesti kaikkein heikoimmin pärjäävän kansanosan kaikinpuoliseen kontrolliin.

Varoitin tästä kehityksestä ensimmäisen kerran jo vuonna 2011. Nyt on yhteiskunnallisessa eriarvoistumisessa näköjään päästy niin pitkälle, että kontrollin kiristäminen voi alkaa ihan lainsäädäntötasolla. Kannattaa varoa mitä toivoo, sillä toiveet voivat toteutua.

Kuva: https://www.naejakoe.fi/nahtavyydet/myrkky-mikon-mestaus-teilinummella/