Mahdoton ajatus?

Kun SDP:n puheenjohtajaksi valittu pääministeri Sanna Marin asetti linjapuheessaan pitemmän aikavälin tavoitteeksi työajan lyhentämisen tuottavuuden kärsimättä, niin se tuntui joidenkin mielestä olevan todella vaarallista puhetta. Oppositiopoliitikot, lehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit kiirehtivät kertomaan, että se ei mitenkään käy, ei varsinkaan tässä taloustilanteessa. Jopa hallitusyhteistyön on arveltu nyt vaarantuvan, kun pääministeripuolue rupeaa tällaista vaatimaan. Pohjanoteerauksen taisi tehdä entinen ministeri Paula Risikko, jonka mukaan  ajatus kuuden tunnin työpäivästä ainakin hoiva-alalla on mahdoton. Eihän potilas lopeta sairastamistaan kuuden tunnin jälkeen.

Näin sujuvasti sivuutettiin se tosiasia, että yhden hallituspuolueen pitkän linjan tavoite ei ole sama asia kuin istuvan hallituksen hallitusohjelma. Kuten Marin puheessaan totesi, niin voidaan varmasti listata lukuisia syitä, miksi työajan lyhentäminen olisi haastavaa tai joidenkin mielestä mahdotonta. Niin on totisesti tehty.

Niin on tehty ennenkin. Työaikaa on lyhennetty monta kertaa, vaikka sitä on aina pidetty täysin mahdottomana täysin samoista syistä. Ne ajatusta mahdottomana pitävät ovat aina olleet niitä, joista Pohjantähden Akseli Koskela sanoi näin:

”Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa aina niin kuin ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No, kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.”

Vuoden 1785 palkollissäännössä sanottiin, että palveluskuntaan kuuluvilla on seitsemän tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, kaksi tuntia syödäkseen, kaksi tuntia levätäkseen ja kaksitoista tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin. Sitten yhteiskunta ja työelämä muuttuivat, mutta kahdentoista tunnin työpäivä jäi. Kun sosialidemokraatit Forssan kokouksessa 1903 asettivat tavoitteeksi kahdeksan tunnin työpäivän, niin sitä pidettiin täysin mahdottomana ajatuksena. Kuitenkin se toteutui vuonna 1917.

Senkin jälkeen työaikaa on lyhennetty monin eri tavoin. Tuli palkallinen vuosiloma, jota on vähitellen pidennetty, ja 1960-luvulla työviikko lyhennettiin viisipäiväiseksi. Kaikkia näitä muutoksia ovat samat tahot vastustaneet aina samoilla perusteilla. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla ja kansan toimeentulo ei sitä salli. Silti mitään romahdusta ei ole tapahtunut.

Nykyisen kvartaalitalouden aikana pitkän aikavälin tavoitteet tuntuvat olevan täysin vieras ajatus. Visioita ja toimintastrategioita kyllä kirjoitellaan, mutta ne tähtäävät aina kasvunäkymiin, eivät koskaan ihmisten hyvinvointiin ja koko yhteiskunnan kehittämiseen. Elämässä on ja pitää olla muutakin kuin työnteko, ja työelämän vaatimukset kovenevat jatkuvasti. Loppuunpalamiset ovat arkea, palkkatyötä ei riitä läheskään kaikille ja tuloerot kasvavat. Jos tätä halutaan, niin silloin tietysti pitääkin tyrmätä kaikki työelämän muutoksiin kohdistuvat vaatimukset, mutta perustelut on esitettävä rehellisesti.

Rehellinen pitää olla myös odotusten suhteen, että ei kävisi kuten Punaisen viivan Topi ja Riikka Romppaselle ensimmäisten yleisten ja yhtäläisten vaalien jälkeen:

”Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kuvakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä – miksi ei tullutkaan.”

Muutokset vievät aikaa, mutta tulevat kuitenkin joskus. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos.