Anna-Leena Härkönen: Pari sanaa koirista

Aloitan totuudella: en pidä koirista. Pelkään aina, että ne purevat, enkä luota niihin oikein muutenkaan. Niitten vispaavat hännät hermostuttavat minua.
Tämä on sosiaalinen ongelma. Koirista pitämätön ihminen vaikuttaa helposti sydämettömältä, sen takia esitän joskus koirien ystävää.
Mutta kyllä minullakin on sydäntä esimerkiksi kissoille ja muutamille lapsille.

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Koirat kuulemma vaistoavat, jos joku ei pidä niistä, ja pysyvät kaukana.
Ei pidä paikkaansa. Ne nimenomaan vainoavat niitä, jotka eivät välitä koirista, yrittävät käännyttää heidät väkisin koiraihmisiksi.
Se ei kuitenkaan onnistu hyppimällä heitä vasten.
Eikä koirille riitä mikään. Jos niitä esimerkiksi tervehtii ystävällisesti, ne jättävät sinut sekunniksi rauhaan. Sitten ne haluavat tervehtiä uudelleen.
Kun joku on hankkinut koiran, asiaa kohtaan täytyy osoittaa kiinnostusta. Mikä sen nimi on? (Väliä?) Minkä rotuinen se on? (Aivan sama, en ymmärrä kuitenkaan.) Nukkuuko se teidän kanssa? (Totta kai, ainahan koirat tunkeutuvat avioparien väliin ja tuhoavat seksielämän.)
– Meillekin on nyt hankittu koira, aloitti kirjailijakollegani kerran kahvilassa.
– Älä vaan ala kertoa siitä mitään, sanoin nopeasti.

Pahinta koirissa on räksytys. Se levittää ympäristöön ahdistusta ja levottomuutta, turvattomuuttakin.
Erityisen raskas on tilanne, jossa koira kohtaa kadulla toisen koiran. Omistajat yrittävät epätoivoisesti kiskoa talutushihnaa, mutta koirat pääsevät aina paiskautumaan ulvoen toisiaan vasten.
Olen muuten kuullut keksinnöstä nimeltä sitruunapanta. Se on koiran kaulapanta, josta purskahtaa sitruunaa koiran silmille aina kun se alkaa räksyttää. Ilmeisesti sitruunapantoja ei juuri käytetä.

On minullakin ollut koira. Kun olin lapsi, meille hankittiin kettuterrieri nimeltä Terkku. Kerran se puri minua kasvoihin.
Myönnetään: halasin sitä väkisin liian pitkään. Ja nyt on ikuinen arpi nenän alapuolella. Ehkä luottamukseni koiria kohtaan loppui siihen.
Perheellemme tapahtui muuten se tavallinen tarina: ennen koiran tuloa sovitaan, että lapset lenkittävät sitä.
Niin me lenkitimmekin ensimmäiset pari viikkoa. Sitten se jäi. Olimme liian nuoria ja vastuuttomia koiran hoitajiksi.
Joskus koira unohtui ulos sateeseen. Se näky surettaa vieläkin. Anteeksi, Terkku. Ehkä olen ansainnut arpeni.

Olin kesällä yökylässä ystäväperheen luona. Heille oli juuri hankittu koira, joka olikin aika liikuttava tapaus. Alkuhyppelyn jälkeen se rauhoittui ja tyytyi katselemaan minua pää kallellaan.
Kun menin aamulla hakemaan mehua jääkaapista, kuulin olohuoneesta rapisevia askeleita.
Koira ryntäsi keittiöön ja alkoi hyppiä jalkaani vasten. Se nuolaisi minua reidestä. Pieni kieli reiden sisäpinnalla ei tunnu mukavalta kun on juuri herännyt. Sitähän voisi kutsua seksuaaliseksi häirinnäksi.

Pehmennys loppuun: pidän jonkin verran ystäväni Pinja-koirasta. Se on Espanjasta löytynyt pieni kulkukoira, joka pääsi hyvään kotiin.
Se on arka ja suloinen, ja ennen kaikkea se antaa ihmisen olla rauhassa.
Ja onhan koira monta kertaa yksinäisen ihmisen lohtu. Mutta antakaa meidän koirakammoistenkin olla rehellisesti sitä, mitä olemme.

Markus Leikola: Pelottelu ja väkivalta pois

Olisi mukava tietää, mitä valtioneuvostossa puhuttiin vuonna 2013, kun päätettiin, että poliittisia ääriliikkeitä koskevaa lainsäädäntöä ei kiristetä. Sanottiinko, että odotetaan nyt vielä, kun ei ole sattunut mitään pahempaa. Sehän tarkoittaisi samaa kuin että oltaisiin päätetty, että ensin pitää jonkun kuolla. En halua uskoa, että vuoden 2013 sisäministeri Päivi Räsänen (kd) tai pääministeri Jyrki Katainen (kok) olisi ollut niin kyyninen. Mutta ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että he tekivät virheen, jonka seurausta on satunnaisen sivullisen kuolema vuonna 2016.

Markus Leikola

Markus Leikola

Siis silloin, kun äärioikeisto oli jo listannut netissä vastustajiaan, pannut Jyväskylässä toimeen kirjastopuukotuksen ja pippurisumuttanut vasemmistopoliitikko Dan Koivulaakson. Ja silloin, kun muut puolueet pelkäsivät, että mikä tahansa hallinnollinen toimenpide äärioikeiston kurinpalautukseksi sataa perussuomalaisten laariin.

Perussuomalaisten flirttailu äärioikeiston kanssa kävi vaikeammaksi puolueen päästyä hallitukseen, mutta puolueen johto on toistuvasti kiistänyt yhteydet äärioikeistoon. Milloin on kansanedustaja päätynyt ”vahingossa” poseeraamaan samaan juhlavalokuvaan ja ”läpällä” unelmoinut vahvasta monikulttuurisuuden torjuvasta valtiosta, milloin on avustaja hakenut äärioikeistolaisen liikkeen jäseneksi ja toinen kansanedustaja tuonut vieraan eduskuntaan tekemään natsitervehdyksiä.
Äärioikeisto oli hetki sitten helppo leimata leikkisäksi tai viattomaksi, mutta eihän äärioikeisto olisi äärioikeisto vaan stand up -klubi, ellei sen toiminnalla olisi yhteiskunnallinen tarkoitus: muuttaa yhteiskuntaa pelon kautta.
Tälle toiminnalle, jonka tarkoitus on pelotella ihmisiä ja saada aikaan poliittinen muutos, on olemassa nimi: terrorismi. Suomalaiset pelottelijat eivät halua päästää islamisteja monopoliksi markkinalle, jonka nimi on pelon levittäminen tavallisten ihmisten arkeen. He haluavat moninkertaistaa markkinan ja sinun pelkosi. Tehdä naisten, lasten, vanhusten ja muiden heikompiosaisten elämästä huolestuneempaa, vaikeampaa ja stressaavampaa.
Sellainen toiminta vähentää keskittymistä positiivisuuteen ja elämästä nauttimiseen, mutta myös yrittämiseen tai kilpailukykyyn. Ja pelottelun logiikka johtaa vääjäämättömästi siihen, että väkivalta ei jää uhkailun asteelle.
Nämä ihmiset ovat Suomen ja hyvinvointivaltion vihollisia maan sisällä. Mikä sen näkemisessä on vaikeaa?
He onnistuivat jo luomaan 2013 Kataisen-Räsäsen hallitukseen niin paljon pelkoa, että lait jätettiin muuttamatta ja toimenpiteet seurannan tasolle. Mikä on vallanpitäjien reaktio? Juha Sipilä ja Timo Soini rinnastavat Otanmäen epäpoliittisen verityön Asema-aukion poliittiseen iskuun, Petteri Orpo epäilee työttömyyttä ja syrjäytymistä. Yksien mielestä samanlaista tapahtuu muutenkin, kolmannen mielestä syy on yhteiskunnan kehityksessä.
Pelottelijoita ei enää kukisteta tiedolla, pelko on jo keskuudessamme. Asiallista tietoa maahanmuuttajista on olemassa roppakaupalla, samoin turvallisuudesta. Suomi on maahanmuuton lisääntymisestä huolimatta turvallisempi: väkivaltarikokset ovat vähentyneet jatkuvasti, samoin kuolemaan johtaneet liikenneturmat ja itsemurhat.
Ennen kaikkea: väkivaltaa tai sen uhkaa ei poisteta kieltämällä hihamerkit tai nostamalla muutama kerho pois yhdistysrekisteristä kuljeksimasta. Hihamerkit ja sääntökirjat eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat.
Koska pelottelu on tunteen lietsomista, sitä vastaan tarvitaan tunnetta. Ei latteuksia, vaan aitoa paloa panna yhteisen veneemme keikuttajat kuriin. Vastakkainasettelun uhallakin, jos vastakkain ovat väkivallan lisääminen ja sen vähentäminen. Sellaiselle tunnejohtajalle olisi töitä. ●

Pääkirjoitus: Etäisyyksien maa

Mikäli sinulle tai läheisellesi tulee halvausoireita tai puhehäiriöitä, suupieli alkaa roikkua tai jalat menevät alta, soita hätänumeroon 112. Kyseessä saattaa olla aivoverenkiertohäiriö.
Oireiden alettua pitäisi päästä sairaalan päivystyspoliklinikalle ambulanssikyydillä, sillä valtimotukoksen liuotushoito tulee aloittaa viimeistään neljän ja puolen tunnin kuluttua kohtauksen alusta – mieluummin paljon nopeammin.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Aivoverenkiertohäiriö on neljänneksi yleisin kuolinsyy Suomessa. 18 000 suomalaista saa vuosittain aivoinfarktin, joka vaatisi liuotushoitoa.
Sote-uudistus keskittää erikoissairaanhoitoa isompiin yksiköihin, jolloin välimatkat pitenevät.
Suomen neurologinen yhdistys huomauttaa lausunnossaan, että sote-luonnoksessa ei riittävästi määritellä valtimonsisäisen hoidon järjestämistä yhteistyöalueilla. Lääkäreitä tulisi kouluttaa lisää tähän tehtävään. Kaikissa laajan päivystyksen sairaaloissa tulee olla jatkuva valmius TT-angiografiatutkimuksiin etäkonsultaatiomahdollisuuksin sekä hätäsiirtoihin, yhdistys vaatii.
Soten toteutuessa Lapin maakunnassa olisi laaja erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteispäivystys vain Rovaniemellä. Ivalosta on sinne matkaa 290 kilometriä, Utsjoelta ja Sevettijärveltä peräti 500 kilometriä. Jos poromies saa tunturissa aivoinfarktin, liuotushoito myöhästyy.
Pitkien välimatkojen alueille on soten myötä saatava lisää pelastushelikoptereita. Muuten kuulemme aivan liikaa traagisia tarinoita sairauskohtauksista ja hätä­synnytyksistä.