Leena Majander: Makuasioista on ilo kiistellä

Viiman ja pakkasen kurittama Helsinki parin sadan vuoden takaa jää nipistelemään iholle Jukka Viikilän Finlandia-palkitusta romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Maahanmuuttaja Carl Ludvig Engelin ja hänen perheensä olot pääkaupungiksi varustautuvassa tuppukylässä eivät olleet houkuttelevat, mutta ainutlaatuinen työtehtävä piti heidät Suomessa – aina hengen lähtöön saakka.

Leena Majander

Leena Majander

Kannattaako voittajakirja lukea? Voittiko oikea kirja? Miksi Jari Tervo ei ollut ehdolla? Miksi runoutta syrjitään? Eihän taidetta voi kilpailuttaa! Väärät kirjat ovat ehdolla! Kirjailijoiden piinaviikot pitää lopettaa! Palkinnot ovat kaupallinen markkinointijuoni! Esiraadin kokoonpano on väärä! Diktaattori on jäävi!

Yli kolmekymppisen Finlandia-palkinnon jakomenettelyä on rukattu moneen kertaan. Lasten- ja nuortenkirjat ovat saaneet oman palkintonsa, samoin tietokirjallisuus. Kirjallisuuden Finlandia-palkinto on innoittanut jakamaan ainakin Sarjakuva-, Arkkitehtuuri- ja Iskelmä-Finlandiat.
Monet kirjailijat kertovat kilpailun olevan heille piinallinen, mutta harvat ovat kieltäytyneet siihen osallistumasta. Kriitikot tekevät omia ehdokaslistojaan ja moitiskelevat esiraadin valintoja. Lukijat odottavat hyviä lukuvinkkejä ja yllättäviä kirjailijanimiä, jotka ilman kilpailua jäisivät tuntemattomiksi.

Yleisön mieltä kutkuttaa, kun kirjailijalle osuu iso summa rahaa. Mihin kirjailija nuo kymppitonninsa käyttää? Useimmat voittajat sanovat lyhentävänsä velkojaan, joku sanoi ostavansa uusia sukkia. Jukka Viikilä ilmoitti antavansa rahat vaimolleen, joka on elättänyt perhettä miehen keskittyessä kirjoittajan työhön.

Toisenlaisen ”kilpailun” järjestivät Ylen kirjallisuustoimittajat. He valitsivat sata suomalaista kirjaa, yhden kultakin itsenäisyyden vuodelta, kuvaamaan kirjan syntyajan henkistä ilmapiiriä tai ihmisen sisäistä muuttumista.
He eivät valinneet vuoden 2016 kirjaksi Finlandian ehdokkaita, saati voittajaa, vaan Ilkka Remeksen trillerin Kiirastuli. Se kysyy, voiko tiedon manipulointi jakaa Suomen kahtia.
Uusia laulu-, tieto-, nokkeluus- ja kokkauskilpailuja sikiää koko ajan, urheilukisoja seurataan mediassa päivittäin. Myös kirjat tarvitsevat kilpailun tuoman huomion säilyäkseen luontaisena osana arkea ja juhlaa, suomalaisten elämää.

Lukeminen on meille yhteinen harrastus kotitaustasta ja koulutuksesta riippumatta. Vuorineuvos Tauno Matomäki oppi lukemaan öljylampun valossa Nakkilan Matomäen kulmalla. Hän kehottaa lukemaan ”tarpeetonta kirjallisuutta, koska siitä oppii eniten”.
Mikä on hyvä kirja ja sopiiko voittaja sinun makuusi? Lukukokemus on aina yksilöllinen, vain sinun. Kirjan ”hyvyyden” saati ”parhauden” ratkaiset yksin sinä.
Suomalainen tapa antaa yhden henkilön, niin sanotun diktaattorin, valita Finlandia-voittaja kuvastaa juuri tätä, jokaisen oman lukukokemuksen merkitystä. Ehdokkaista, voittajista ja valinnoista pitääkin kiistellä. Niistä on ilo olla eri mieltä, kuten makuasioista aina.

Lukeminen kun kannattaa aina.

Markus Leikola: Sisältöä sosiaalidemokratialle

Kolme suurinta puoluetta, mielipidetutkimusten mukaan, ovat hämmästyttävästi samat kuin Suomen itsenäistymisen aamuhämärissä. Keskusta aloitti Maalaisliittona jo yksikamarisen eduskunnan myötä, Kokoomus sukeutui kansalaissodan myötä nykymuotoonsa. Mutta Sdp on ollut Sdp alusta alkaen: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue – yhdellä a:lla, muistutuksena sosialismin aatteesta.

Markus Leikola

Markus Leikola

Vielä Mauno Koivistolta kysyttiin, minkä sortin sosialisti hän on, tosin vasta kun Manu-ilmiö oli jyllännyt ja hurmannut puolet suomalaisista UKK:n jälkeisen tyhjiön täytteenä. Presidentinvaalit 1982 oli viimeinen suuri poliittinen yhteenotto oikeisto–vasemmisto-akselilla.
Teollisuus ja porvarit masinoivat kaikki voimat yhteen Koiviston voittokulun katkaisemiseksi. Näihin kuului teollisuuspamppujen lisäksi Neuvostoliitto, joka oli paitsi porvarien liittolainen demareita vastaan, myös porvarien pahin peikko. Vasemmiston voima oli perustunut paitsi kotimaiseen kannatukseen, myös Kremlin vaalipiiriin.
Tämän napanuoran katkaisi Koivisto, jonka elämäntyö demokratisoinnin puolesta oli alkanut Turun satamassa vasemmiston jäsentenvälisissä, kommunisteja vastaan agitoidessa, ja huipentui presidentinvallan vähentämisessä ja Suomen luotsaamisessa läntiseen arvoyhteisöön.

Koivisto on paradoksien mies: talousmies, jonka ura huipentui ulkopolitiikassa, parlamentaristi, joka ei itse koskaan ollut parlamentissa, kansansuosikki vaan ei koskaan puoluejohtaja. Kalevi Sorsa, joka oli Koiviston keskeiset vuodet Sdp:n puoluesihteeri ja puheenjohtaja, jäi loppuiäkseen katkeraksi, vaikka hänen johdollaan Suomeen rakennettiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset pilarit, peruskoulu ja terveyskeskusjärjestelmä.
Sdp:n historia on Suomen suurista puolueista kunniakkaimpia, mutta puoluejohtajat ovat harvoin niittäneet kunniaa puolueen aikaansaannoksista. Itsenäisen Suomen ensimmäisen 50-vuotiskauden voimahahmo Väinö Tanner istui sotasyyllisyydestä vankilassa mutta nousi uudelleen puolueen johtoon. Sorsa olisi halunnut presidentiksi, Ulf Sundqvistista ei ollut messiaaksi, Pertti Paasio sai jättää leikin kesken, ja jopa järkälemäinen Paavo Lipponen joutui päättämään poliittisen uransa Sdp:n historian katastrofaalisimpaan presidentinvaalitulokseen.
Antti Rinne päihitti Jutta Urpilaisen, mutta edelleenkään mikään ei kelpaa, ei kansalle eikä medialle, hyvä jos puolueväellekään. Yksikään mielipidetiedustelu ei ole pitänyt Rinnettä suosikkina seuraavaksi pääministeriksi.

Kun yhä useampi uudistusten takana seisonut huomaa löytävänsä itsensä puolustajien riveistä, konservatiivina, niin sisällön löytäminen sosiaalidemokratialle on käynyt aiempaa paljon vaikeammaksi. Vai onko? Onko maailma muka nyt valmis, kun hyvinvointi jakaantuu Suomessa tasaisemmin kuin koskaan tai missään, mutta pahoinvointi ei ole poistunut ja pilkistelee esiin uusista koloista?
Ehkä kyse on – heittona katsomosta – niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin rohkeudesta. Irtisanoutumisesta populismista. TE-keskusten fariseusten maksatusmielivallan kumoamisesta. Sosiaaliturvan ulottamisesta yksinyrittäjiin. Köyhyysloukkujen purkamisesta.
Kaikki tuo edellyttää yhteiskuntainsinööröinnin osaamista yhdistettynä suureen sydämeen ja hyviin neuvottelutaitoihin. Jollei demareista löydy tuota yhdistelmää, niin mistä sitten? Jollei meissä kaikissa asu enää pieni sosiaalidemokraatti, niin asuuko mitään tai ketään?
Jos perinteet jatkuvat, demaripomolle ei ole luvassa kunniaa. Mutta toisaalta: paikka valtiomiessarjan ehdokasjäseneksi on aina auki.

Pääkirjoitus: Oikea rangaistus

Pääsin tutustumaan Hämeenlinnan vankilaan. Paikan päällä oli myös oikeus- ja työministeri ­Jari Lindström. Hän kertoi käynnistämästään ainutlaatuisesta tutkimushankkeesta, jossa selvitetään, toteutuuko oikeusturva Suomessa tehokkaasti ja vastaavatko nykyiset rangaistukset yleistä oikeustajua.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Tutkimuksessa esitellään tuhannelle suomalaiselle sekä joukolle ammattituomareita seitsemän aitoa ja tyypillistä rikostapausta. Haastateltavilta kysytään, millainen rangaistus olisi sopiva tietyistä väkivalta- ja seksuaalirikoksista, rattijuopumuksesta, huumausaineen salakuljetuksesta sekä törkeästä veropetoksesta.
Hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on varmistaa, että rangaistukset ovat oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten moitittavuuteen. Tutkimuksen tuloksia vertailemalla selviää, millaisissa rikostapauksissa rangaistuskäytäntö poikkeaa yleisestä oikeustajusta.
Ihmiset määräisivät varmasti suoralta kädeltä nykyistä ankarampia rangaistuksia, mutta mieli saattaa muuttua, kun heille selvitetään teon taustat sekä erilaiset rangaistusvaihtoehdot ja korvauskäytännöt.
Yhtä yhtenäistä oikeustajua tutkimuksen pohjalta tuskin löytyy, sen myöntää Lindströmkin. Rangaistusten on oltava kohdillaan, mutta vielä tärkeämpää on muistaa oikeusministerin kiteytys ennaltaehkäisystä ja uusintarikollisuuden vähentämisestä: ”Paras rikos on sellainen, joka jää tapahtumatta.”