Katja Ståhl: Työpaikan virkistyspäivä

Välillä haaveilen kuuluvani työporukkaan. Pääsisin juoruamaan kahvihuoneessa ja hakemaan konttoritarvikevarastosta uuden kynän kadonneen tilalle. Pomo antaisi välillä hyvää palautetta ja välillä patistaisi tehokkaampaan rytmiin.

Katja Ståhl

Katja Ståhl

Keväisin kahvihuoneen keskustelut kääntyisivät aina tulossa olevaan virkistyspäivään, joka oli aina ollut melkoinen häppeninki. Aiempien ylilyöntien johdosta virkistyspäivää oli nyt sorvattu pedagogisempaan suuntaan.
Ei enää yliyön reissuja Tallinnaan eikä maisteluretkiä Teiskon viinitilalle. Tilalle olisi tullut leikkisiä selviytymis- ja esiintymistehtäviä, jossa yhteishengen toivottiin kasvavan uusiin mittoihin.

Vaikka olen nykyään yrittäjä ja yksinpuurtaja, olen toki joskus ollut osa työyhteisöä. Muistini mukaan tiiviimpään yhteistyöhön tähtäävät tyky-päivät ovat usein olleet enemmän piinallisia kuin mukaansa tempaavia.
Moni aloitti lintsaamisen suunnittelun jo hyvissä ajoin. Tuntuu, että ideariihessä ovat puuhanneet ihmiset, jotka askartelevat vapaa-aikanaan huopapäähineitä ja harrastavat kahtakymmentä eri esiintymiseen ja leikkiin perustuvaa asiaa ja nauravat koko ajan ääneen. Siis mahdollisimman epäsuomalaiset ihmiset.
Suomalainen haluaa, että asiat otetaan asioina ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ei suomalainen halua häpäistä itseään näyttämöllä tai avata sydäntään talouspuolen Rummukaiselle.
Suomalainen haluaa nukkua kunnolla, käydä saunassa, ottaa pari napanderia ja katsoa leffan tai lukea kirjaa. Siinä välissä voisi syödä jotain, mutta ei mitään ituja tai hyönteisiä.Suomalaiselle ryhmäytyminen on ihan okei, jos ei tarvitse sanoa mitään. Suomalainen ymmärtää toista suomalaista ihan pelkillä eleilläkin.

Jos haluaisin panostaa työporukkani rentoutumiseen ja virkistymiseen, ottaisin perusluonteemme huomioon. Mistä rentous kumpuaa? Siitä, kun on nukkunut ja syönyt hyvin ja joku sanoo, että tänään ei tarvitse pitää kiirettä. Halukkaille annettaisiin mahdollisuus juoruta, sillä se on tavattoman virkistävää.
Ohjelmassa olisi myös mahdollisuus seurata esimerkiksi stand up -koomikkoa, jolloin nauru suorittaisi rentouttavan tehtävänsä. Kaikille ei ole huumorintajua annettu, joten stand upin aikana tosikot voisivat kerääntyä saunomaan tai pelaamaan shakkia kaikessa rauhassa.
Alkoholin osuutta rentouttajana ei sovi vähätellä. Pari punkkulasillista keventää tunnelmaa toisinaan jopa niin, että esiintyminenkin tulee kyseeseen. Se olkoon mieluimmin suomalaiselle tuttu parikaraoke.
Yksin laulaminen on jopa laitamyötäisessä liian uhkarohkeaa, joten laulupari auttaa kivasti pääsemään kuoresta ulos.

Virkistyspäivän ykkösjuttu olisi se, ettei seuraavana päivänä tarvitsisi tulla töihin. Tämä takaisi, että häpeilijät saisivat hävetä rauhassa ja ehtisivät koota itsensä. Hyvällä tuurilla kaikki olisi unohdettu ennen seuraavaa työpäivää.
Päivää, jonka saisi aloittaa yksin auton ratissa, eikä kukaan pakottaisi ottamaan ketään kyytiin.

Anu Koivunen: Vapaus valita

Saksalaisen Hans Falladan alun perin vuonna 1947 ilmestyneestä Yksin Berliinissä -romaanista on tullut 2000-luvulla kansainvälinen bestseller. Tositapahtumiin perustuva romaani tavallisten ihmisten vastarinnasta kolmannessa valtakunnassa julkaistiin 2013 myös suomeksi.

Anu Koivunen

Anu Koivunen

Kun berliiniläisen työläisavioparin Anna ja Otto Quangelin poika kaatuu Hitlerin Ranskan valloituksessa, he kääntyvät natsihallintoa vastaan. Kahden vuoden aikana he kirjoittavat 200 postikorttia, joita he tiputtavat postiluukuista ja jättävät löydettäväksi porraskäytäviin. Postikortteihin he kirjoittavat lauseita kuten ”Äiti, Führer murhaa sinunkin poikasi!”, ”Me olemme lakanneet ajattelemasta” ja ”Ettekö te ole vieläkään tajunneet, että Hitler valehteli teille törkeästi, kun väitti, että Venäjä suunnitteli hyökkäystä Saksaan ja aloitti varustautumisen sen takia?”

Lukijansa romaani laittaa pohtimaan yksittäisen ihmisen valintoja ja tekojen merkitystä. Anna ja Otto toivovat ja kuvittelevat, että heidän postikorttinsa kulkeutuvat kädestä käteen ja rohkaisevat vastarintaan, kun taas lukija tietää, että melkein kaikki korttien löytäjät joutuvat paniikkiin ja vievät ne poliisille. Tapahtumat ovat arkisia ja niin ihmiset kuin teot pieniä, mutta lukija joutuu perimmäisten yksilön moraalia koskevien kysymysten äärelle.
Mikä merkitys on yksittäisen ihmisen teoilla ja valinnoilla suurten voimien edessä? Onko teolla arvoa, jos sillä ei näytä olevan vaikutusta? Nämä kysymykset kärjistyvät totalitaristisissa järjestelmissä, mutta meistä jokainen joutuu ottamaan kantaa. Luemme natsi-Saksasta, Stasi-DDR:stä tai Neuvostoliitosta, mutta kohtaamme itsemme.

Luen Annan ja Oton tarinaa samaan aikaan, kun kotimainen media kertoo sisäministeriön tilaamasta mielipidekyselystä, jonka mukaan suomalaiset eivät uskalla kertoa näkemyksiään turvapaikkapolitiikasta, koska pelkäävät leimautumista rasisteiksi tai ”suvakeiksi”. Uutisointi saa kysymään, miten olemme sananvapauden ykkösmaan ja maailman viidenneksi onnellisimman maan kansalaisina päätyneet tilanteeseen, jossa kansalaisina väistelemme moraalisia kantoja keskusteluilmapiiriin vedoten.
Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Samuli Suonpää kirjoittaa sisäministeriön harrastavan kyselyllään propagandaa – ja on oikeassa. Ministeriön tiedotus on tarkoitushakuista esimerkiksi kun se kertoo vastaajien enemmistön haluavan, että viranomaisten tulee poistaa maasta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet paperittomat. Jättäessään mainitsematta, ettei Suomen laki aina salli pakkopalautuksia, ministeriö muokkaa mieliä ja hakee tukea hallituksen valitsemalle politiikalle.
Voimallisinta propagandaa ministeriö kuitenkin harjoittaa ylläpitämällä mielikuvaa ”ääripäistä” ja määrittelemällä ihmisoikeuksien puolustamisen ja kirkkojen hätäaputyön ”äärikannaksi”. Samalla se piirtää kuvan tavallisesta suomalaisesta annasta ja otosta moraalisten valintojen äärellä avuttomana ja viranomaisiin katsovana. Se jos jokin on poliittinen teko.

Hallitukselle ääripää-kertomus on tuulensuoja ja tapa hiljentää kriitikot, mutta yksilöinä se ei vapauta meitä kysymyksestä, minkä arvon annamme vainoa ja ihmisarvotonta elämää pakenevien auttamiselle.
Suomessa markkinoidaan kuntavaalien alla valinnanvapautta, mutta turvapaikkapolitiikassa puhutaan sitkeästi vain pakosta. Falladan romaani muistuttaa, että valinnan vapaudessa kyse on paljon enemmästä kuin kuluttajavalinnoista. Ja se vapaus meillä on jo.

Leena Majander: Viesti rintakorussa

Angela ei jouda aamulla peilin edessä seisoskelemaan. Hän vetäisee mustat pöksyt jalkaan ja kirkasvärisen jakun ylle. Ei ehjien sukkahousujen etsiskelyä, ei silkkipaidan silitystä aamukiireessä.

Leena Majander

Leena Majander

Virka-asu kuntoon, kampa hiusten läpi ja sitten hommiin!
Tummanharmaiden ukkojen rivistä Angela pistää silmään: Tässä on Saksa, tässä olen minä.

Theresa tietää olevansa samassa rivissä vielä tulokas, jonka pitää lunastaa paikkansa. Hän ei kuitenkaan pelkää näyttää nauttivansa muotivaatteista, suurista koruista ja näteistä kengistä, koska tietää tulevansa otetuksi vakavasti.

Eroa hakeva nainen iloitsee arjen kauneudesta, vaikka puheet ja vaatimukset ovat kovia.
Tellervon elämäkerta paljastaa Tarjan perineen Tellervolta vanhoja vaatteita. “Häntä pidettiin tyylikkäänä, minua ei koskaan”, Tarja toteaa kirjassa.
Haastattelussa hän jatkaa: “Kai se riippuu siitä miten niitä vaatteita kantaa…”
Kritiikki lippalakkipäistä valtionjohtajaa kohtaan on jättänyt jälkensä.

Naisen pukeutumiseen kiinnitetään huomiota, oli hän sitten vallan kärkikaartia tai ihan tavallisesti duunissa. Useimmat meistä haluavat näyttää kauniilta, olla edukseen.
Oman työurani aloitin 1980-luvulla tummansinisessä vekkihameessa ja valkoisessa paitapuserossa.
Vastuuta tuli lisää ja kolmekymppisen pomon uskottavuus vaati prässättyä housupukua ja liituraitaakin. Olkatoppaukset olivat suuria ja napit kiiltäviä.
Madeleine opetti kantamaan rintarossia, joka viestitti persoonallisuudesta.
Tarjan 2001 Linnan juhlissa kantama Euran muinaispuku kupurasolkineen ja veitsentuppineen herätti suurta huomiota. Emäntä erottui silkkeihin sonnustautuneesta, edustajiensa välityksellä juhlivasta kansasta.

Vuosi 2017 tarjoaa monia mahdollisuuksia juhlimiseen – ja kansallispuvun käyttöön.
Kalevalaisten Naisten Liitto viettää vuosittaista kansallispukujen tuuletuspäivääkin, jotta vinteille unohdetut käsityön taidonnäytteet tulisivat esille.
Aion tänä vuonna ahkerasti tuulettaa Tuuterin pukuani, jossa on silmiä hiveleviä ristipistoja rintamuksessa, hihoissa ja esiliinan helmassa. Äidin tekemiä.
Kansallispuku ei ole koskaan muotivaate, mutta näyttävä ja juhlava se on aina.

Kansallispuvun kantaja saa varautua kanssajuhlijoiden mielissä pyöriviin ja ääneenkin lausuttuihin kysymyksiin. Kerjäätkö huomiota itsellesi? Aiotko heittäytyä Paavo Väyrysen käsivarsille? Suomen itsenäisyydenkö kunniaksi sinä tuolla lailla? Pitäisiköhän minunkin etsiä vanha pukuni esille ja korjauttaa se..?
Lenitan paras pukeutumisvinkki on ostaa laatuvaatteita. Pitää vain pysyä sellaisissa mitoissa, että niitä voi käyttää vuosikymmeniä.
Neuvo on hyvä, sillä moni on kertonut vaatteiden kutistuvan kummallisesti kaapissa.

Diana, hovin vanki, viesti pukeutumisella yleisönsä kanssa. Kun hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 20 vuotta, muistonäyttelyssä ovat esillä lehtikuvista tutut asut, exälle ja tämän uusvanhalle nyxälle viestiksi suunnattua ”kostopukua” myöten.
Naisen pukeutuminen lähettää aina viestin, tarkoituksellisesti tai tahattomasti.