Anna-Leena Härkönen haluaisi hyvän nukkujan geenit

Tulisi uni jota kehtaisi seurata, kirjoittaa Tommi Liimatta romaanissaan Muovikorvo.
Unet ovat tosiaankin välillä niin mielisairaita, ettei niistä voi puhua edes parhaalle ystävälleen. Jotkut taas ovat tuttuja monille.
Näen usein ahdistavaa unta, jossa olen taas ylioppilaskirjoituksissa. En ole lukenut tarpeeksi ja istun kauhuissani kysymysten äärellä. Siinä vaiheessa kun olen tekemässä täysin mahdottomia matematiikan tehtäviä, yleensä herään.
Olen kuullut, että jos näkee toistuvasti unta samasta tilanteesta, se liittyy johonkin selvittämättömään asiaan. Minun lukioajassani on siis jotain selvittämätöntä. Mutta eikö kaikissa ajoissa ole?

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Kun tapasin ensimmäisen kerran kirjailijakollegani Anita Konkan, keksin mielestäni loistavan keskustelunaiheen. Tiesin hänen olevan erittäin kiinnostunut unista ja kerroin hänelle tuon ylioppilaskirjoitusunen toistumisen.
– Mitä luulet unen tarkoittavan? kysyin.
– En tiedä, Konkka vastasi.
Se keskustelu loppui siihen.
Kerran näin unta, jossa voitin euroviisut kappaleella Haltin häät.
Mikä musertava pettymys, kun heräsin ja käsitin, ettei mitään voittoa oikeasti ollut. Eihän koko kappale ole edes euroviisuehdokas.
Unet myös viestivät yllättäviä asioita. Eräs terapeutti kertoi kerran, että jos joku yrittää unessa tappaa sinut, tosiasiassa sinä haluaisit tappaa hänet.

Sekin on ylellisyyttä, että ylipäätään näkee unia. Niitten näkeminenhän tarkoittaa sitä, että nukkuu. Siitä taidosta on nykyään tullut tähtitiedettä.
Vanhemmiten unen tarve vähenee. Miksi vanhukset muuttuvat vuosi vuodelta virkeämmiksi, vaikka olisi vihdoin aikaa nukkua? Ruuhkavuosia elävät vanhemmat taas kituvat unen puutteesta. Epäreilua.
Usein pelkään jo nukkumaan mennessä, että uni ei tule. Sinänsä mukavasta asiasta tulee taakka. Joskus varustaudun lämpimillä sukilla, jotka kuulemma auttavat nukahtamaan. Myös ruisleivän tai muun hiilihydraattipitoisen syöminen voi auttaa.
Jos uni ei tule, voisi tietysti vaikka lukea sen sijaan että pyörii ahdistuneena lakanoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Vaikka mieli on virkeä, silmät ovat liian väsyneet lukemiseen. Minä noudatan tunnin sääntöä. Jos en nukahda tunnin sisällä, otan pillerin.
Taito nukkua on myös geeneissä. Katson joskus kateellisena, miten aasialaiset retkottavat lentokoneissa tajuttomina suut auki. He nukahtavat heti, kun kone nousee ilmaan. Jos tuo geeni olisi kaupan, ostaisin heti. Vaikka nukkuva ihminen näyttää usein naurettavalta, hänessä on aina myös jotain kaunista ja liikuttavaa. Nukkuva ihminen ei ole uhka kenellekään.

Nukun usein levottomasti. Höpötän mitä sylki suuhun tuo ja huudan kuin susilauma.
– Jumala ja Jeesus! karjaisin kerran aamuyöllä niin kovaa, että mies oli vähällä saada sydänhalvauksen.
Lisäksi kuulemma potkin.
– Heräätkö sä siihen vai ootko jo tottunu? kysyin kerran mieheltä.
– Ei lähisuhdeväkivaltaan koskaan totu, hän vastasi.
Kuorsaaminen lisääntyy iän myötä, ja se on naiselle kipupiste. Helvetillinen pärinä ei kuulosta miehen mielestä naiselliselta, vaikka olisi kuinka vastarakastunut.
Lapsena olin perheen virallinen unissakävelijä. Nykyään kävely on jäänyt. Kerran tosin havahduin siihen, että olin työntämässä rannekelloa pakastelokeroon.

Tuomas Enbuske: Inhosin Aki Kaurismäkeä

Inhosin Aki Kaurismäkeä. Kunnes aloin ymmärtää häntä täysin.
”V**tu mikä urpo.” Näin puhisin, kun luin, miten palkittu ohjaaja oli käyttäytynyt Berliinin elokuvafestivaaleilla. Taiteilija oli selkeästi tuhannen päissään. Miksi tyyppi on niin narsisti, että haluaa koko gaalan huomion itselleen? Kaurismäki ei tullut hakemaan palkintoa lavalle, vaan palkinnonjakajien piti tulla naula päässä olevan ohjaajan luokse. Selkeää nöyryyttämistä!

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Miten ihminen kehtaa poseerata olevansa joku suuri humanisti, mutta ei välitä muiden ajasta paskan vertaa? Kaurismäki antoi toimittajien odotuttaa itseään tunnin, koska herra taiteilija oli samaan aikaan ryyppäämässä.
Suurin kohteliaisuus on ottaa toinen toisissaan. Kaurismäki ei tee sitä. Hän vastaa kysymyksiin pelleillen, höpöttelee kummallisia, mumisee outoja sisäpiirivitsejä, vähättelee itseään, on epälooginen. The Guardianin haastattelussa Kaurismäki oli sitä mieltä, että maailman rikkain prosentti pitäisi tappaa. Tätä logiikkaa ei häirinnyt se, että hän kuuluu siihen.
Tämä ylimielinen käytös ärsytti minua vuosia. Hänen käytöksensä oli niin 80-lukulaista. Silloin älykön maineen sai Suomessa helposti sillä, että oli haastattelussa ”outo” ja kieltäytyi osallistumasta Kymppitonniin.

Kunnes aloin tehdä sitä, minkä puutteesta juuri Kaurismäkeä syytin. Änkeydyin sekunniksi hänen housuihinsa. Miten itse osaisin käyttäytyä tuollaisissa tilanteissa? Enpä sen kummemmin. Olen aina ollut ujo. Kammoksun sosiaalisia tilanteita niin, että usein vaihdan kadun puolta, kun joku mukavakin puolituttu tulee vastaan. Yritän olla amerikkalaisen sujuva, mutta jotenkin suustani pääsee tahattomasti vääriä kommentteja. Olen usein tullut tulkituksi tylyksi, kun en vain ole tiennyt, miten olla.
Kaurismäki on vain niin herkkä, ettei hän osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Se johtaa kahteen asiaan. Ujouden peittämiseen viinalla. Ja roolin vetämiseen.
Hänessä on samaa kuin Jörn Donnerissa. Molemmat ovat selkeästi herkkiksiä. Siksi kummankin pitää alkaa ihmisten edessä näytellä roolia, jota he olettavat ihmisten heiltä odottavan. Jörn Donner on esimerkiksi siviilissä empaattinen keskustelukumppani. Mutta kun häntä haastatellaan, hän alkaa möristä kyynisesti. Hallitus on paska. Suomalaiset ovat tyhmiä. Helsinki on takapajula.
Donner ja Kaurismäki ovat ennalta-arvattavia. Mutta yleisö tykkää siitä. He ovat kuin hittiradio, joka soittaa aina samat laulut. Rakkautta molemmat haluavat. Ihminen alkaa toimia sen kaavan mukaan, jolla sitä on saanut.

Miksi ihmiset pelkäävät sosiaalisia tilanteita? Koska se oli muinaisyhteisössä suurin moka. Jos olit liian kummallinen, sinut eristettiin yhteisöstä ja jäit ilman ruokaa.
Amerikkalaiset ovat yhtä kompleksisia kuin me, mutta he ovat rakentaneet tähän koodin. Small talk -höpötys ja turhat kysymykset. Eihän ketään voi kiinnostaa, mitä kaupan kassalle kuuluu? Ei kiinnostakaan. Mutta sillä peitetään se, että uuden ihmisen kohtaaminen on riski. Pinnallinen jorina tekee sosiaaliset tilanteet siedettäviksi. Se tuo tilanteisiin ennustettavuutta. Suomalaisissa sosiaalisissa tilanteissa hankalinta on ennustettavuuden puute.
Miksi suomalaiset räpläävät kännyköitä? Koska he eivät tiedä, miten olla. Entä sitten? Meidän on oltava armollisempia ihmisten sosiaaliselle kömpelyydelle.
Ulospäin suuntautuneen on hankala tajuta, ettei sisäänpäin suuntautuminen ole ilkeyttä. ”Ole vain oma itsesi” on huonoin ohje, jonka ihmiselle voi antaa.
Meillä on eri rooleja eri ihmisille, eri tilanteisiin. Mistä tietää, mikä omista itseistä pitää milloinkin olla?

Katja Ståhl: Kohtuus on muotia

Viime aikoina olemme oppineet, että tanskalaiset osaavat rentoutua kotioloissa niin hienosti, että sille on oma nimikin: hygge. Taivaan kiitos hyggeilyyn kuuluvat niinkin tavalliset asiat kuin villasukat ja kynttilät, joten myös meidän suomalaisten on melko helppo olla muodin aallonharjalla.
Ja juuri kun olimme oppineet hyggeilyn syvimmän ytimen, päälle iski uusin villitys: suomalainen sisu.

Katja Ståhl

Katja Ståhl

Yhtäkkiä siitä, että istumme saunassa mittari 120 asteessa naama peruslukemilla, tulikin maailmalla muoti-ilmiö.
Tässä vaiheessa alkoi olla jo sula mahdottomuus, että joku suomalainen jäisi muodikkuuden ulkopuolelle.
Tosin melko moni saattoi olla muodikas tietämättään.

Uusin muoti-ilmiö on kohtuuden ihannointi. Kuinka ollakaan, tämä villitys tulee Ruotsista.
Ruotsalaisten onnellisuuden katsotaan perustuvan siihen, että he ovat tyytyväisiä siihen mitä on. Ettei jatkuvalla syötöllä olla kaipaamassa vaikkapa lottovoittoa tai laihaa siluettia.
Ilmiö ansaitsee mielenkiintoni. Ei vähiten siksi, että kuulin moisesta muoti-ilmiöstä jo kahdeksan vuotta sitten vieraillessani Roomassa.
Ironistahan tässä on tietysti se, että Roomaa ei olisi olemassakaan, mikäli kohtuus olisi aikoinaan ollut valttia. Siellähän yksi keisari käski talloa vuoret linttaan, toinen kultasi kaiken ruokansa lehtikullalla ja kolmas rakenteli huvikseen elämää suurempia rakennuksia.

Ensimmäisenä Rooman-päivänäni marssin suoraan Colosseumiin. Eihän mikään paikka maailmassa voi olla kiinnostavampi kuin pienehkö näyttämö, jossa on tapettu enemmän ihmisiä kuin missään yksittäisessä kohteessa koko maailmassa.
Areenan laidalla ajauduin turistiryhmään, jolla oli poikkeuksellisen kiinnostava opas. Hän kertoi ryhmälleen muinaisista filosofeista, jotka istuivat aina areenan aitiopaikoilla.
Filosofit olivat tuolloin kovaa sakkia. Patriisit jonottivat heidän puheilleen saadakseen elämästään mahdollisimman täydet tehot irti.
Miksi viini ei enää humalluta? Miksi neitsyet eivät enää inspiroi? Miksi onneni ei ole täydellistä?
Toisinaan filosofit kohtasivat saman tien loppunsa, sillä vastaus oli kohtuuden arvostaminen.
Filosofit kertoivat mässäileville pröystäilijöille, että ette koskaan saavuta onnea, koska nautitte kaikkea aina liikaa.
”Yksi viinilasillinen menee janoon, toinen sydämeen, ja kolmas on jo aivan liikaa”, neuvoivat muinaiset viisaat miehet.

Muutama sata vuotta siinä vierähti, mutta nyt kohtuus on back in business.
Tämä on poikkeuksellisen viisas muoti. Ihminen, joka on perustyytyväinen siihen, mitä hänellä on, on väistämättä melko mukava. Mukavat ihmiset taas ovat niitä, joiden seurassa on kiva olla.
Olisipa hienoa, jos aikuiset ymmärtäisivät sen erityisesti alkoholin suhteen. Mitä kohtuullisempia olemme viinamäessä, sitä kivempia lapsia meidän rakkauden hedelmistämme kasvaa.
Ja tiedä, vaikka innostuisivat itsekin elämästä kohtuuden tiellä.